Syitä ja seurauksia

Ei pitäisi koskaan illalla alkaa ajatella näitä ei-millaisessakaan-mallissa olevia parisuhdeasioita, sillä huono fiilishän siitä aina tulee! Ja tännehän ne on sitten purettava, ja myöhäänhän siinä menee ja aamullahan olisi herätys kouluun. Huoh.

Kaikki alkoi siitä, että koulussa joku mainitsi poikaystävättömyytensä, ja oli siitä jopa vähän pahalla mielellä. Ajattelin, että niin tuttua. Tunsin myötätuntoa, ja tiesin tasan tarkkaan, mistä tyttö puhui. Sitten myöhemmin aloin miettiä, miksi tosiaan tällä tytöllä ei poikaystävää ollut. Hän on ihastuttava! Kaunis sekä ulkoa, että sisältä: herttainen, naurava, hassunhauska, fiksu ja kaikinpuolin erittäin ihana persoona. Ulkonäöltään pitkä ja hoikka, tummat silmät ja pitkät kiiltävät ja tuuheat hiukset. Kaiken kaikkiaan siis oikein hyvä pakkaus!

Sitten mieleeni putkahti ikävääkin ikävämpi ajatus, jollaisia ei saisin edes ajatella: Jos tämä kaunis ja herttainen tyttö ei ole "kelvannut" kenellekään, miten minä sitten muka ikinä kelpaisin? Minä? Miten olen edes voinut kuvitella sellaista? En edes viitsi luetella tähän kaikkia luonteeseeni - saati sitten ulkonäkööni - liittyviä ikäviä ja luontaantyöntäviä asioita. Ehkä sen voisi tiivistää näin: ruma, lihava, kamala ja tyhmä.

Nyt joku ajattelee, että ulkonäöllä ei ole merkitystä, sisäinen kauneus voittaa ja plaa plaa plaa, mutta valehteleehan se, joka väittää, että kumppanin ulkonäöllä ei ole yhtään mitään merkitystä. Kun toisen oppii tuntemaan ja näkee hänen sisäisen kauneutensa, ulkonäkö alkaa menettää merkitystään, mutta ensivaikutelmasta suurinosa perustuu ulkonäköön, ellei sitten ole sokea. Mutta uskon, että sokeallakin ensivaikutemaan vaikuttaa toisen ääni, joka ei millään lailla liity luonteeseen ja siihen sisäiseen kauneuteen.

Näin ollen minulla ei tule ikinä olemaan poikaystävää. Miten niin - niinkö? No, jos ulkonäkö herättää kiinnostuksen ja vaikuttaa ensivaikutelmaan, jota on äärimäisen vaikea muuttaa, kaikki minua kauniimmat, ihanammat ja laihemmat henkilöt, joita riittää miljoonia ennen minua, ovat aina etusijalla. He herättävät miesten mielenkiinnon ennen minua. Ja jos toiseen ei tutustu, ei voi myöskään rakastua, joten jos minuun ei kukaan halua edes tutustua, kun on parempiakin vaihtoehtoja tarjolla, ei myöskään tipu rakkautta ja poikaystävää. Elämä on siis siinä!

Hyvästi, ja anteeksi vuodatus!

Ps. Onneksi menin vielä käymään Facebookissa ja näin tämän! Tuli hitusen parempi olo, ja lukekaan ihmeessä tuo kuvateksti! Pisteet tolle tytölle :))

Ennustus

Olen tässä ystäväni innoittamana ostanut Tarot-kortit ja ennustellut itselleni! Se on ihan hauskaa puuhaa :) En kuitenkaan tiedä uskonko millään lailla näihin ennustuksiin - ainakaan ennen, kuin ne ovat toteutuneet :D Pelottavaa on kuitenkin se, miten samanlainen ennustus oli, kun ystäväni ensin ennusti minulle ja myöhemmin ennustin itse itselleni! Täsmälleen samoja asioita. Mitä jos se tuleekin tapahtumaan? Siinä tapahtuisi sitten oikein rytinällä!

Jos nämä ennustukset toteutuvat elämäni tulisi etenemään suunnilleen näin:
Seuraavan talven ja kevään aikana pitäisi rakkausrintamalla alkaa tapahtua; tapaan tumman miehen, joka on minulle jo ennestään tuttu. Tähän liittyi myös kolmiodraamaa, jossa ainakin yksi saa sydänsuruja.. Rakkautta riittää ja elämä hymyilee. Keväälle povattiin myös muuttoa, työpaikan vaihtoa ja "lihallisia iloja". Kesällekin lupailtiin suurta elämänmuutosta, jonka jälkeen tasaisin välein mainittiin lapsi, raskaus, äitiys, hedelmällisyys jne. Sen tulkitsimme siis kesällä alkavaksi raskaudeksi. Tälläistä luvattiin seuraavan 12 kuukauden aikana tapahtuvan.

Vähän pidemmällä tulevaisuudessa (muutamien vuosien päässä) näkyi ero ja yksinäisyys. Tulen siis eroamaan tästä lapseni isästä ja olemaan yksinäinen. Kuulostaa hauskalta! Mutta ei hätää; tulen sen jälkeen tapaamaan elämäni miehen! Kortit näyttivät lisää lapsia ja ruusunpunaisia vuosia. Ei hullumpaa!

Mutta mitä sitten, jos näin oikeasti tuleekin tapahtumaan? Olisin vuoden päästä raskaana. Olisinko valmis sellaiseen? Äitiyteen? Enpä tiedä. Lapset ovat ihania ja varmasti omaa kultamurua hoivaisin täydellä rakkaudella, mutta en tiedä mitään lapsista. Ainakaan tavallisista lapsista. Ainoa kosketukseni tavallisiin lapsiin on esikoululainen hoitotyttöni. Kaikki muut ĺapset, joita tapaan säännöllisesti ovat kahitysvammaisia.

Mulla ei oikeasti ole mitään käsitystä edes normaaliudesta. Se tietysti on vähän häilyvä käsite, mutta en oikeasti edes tiedä, millainen on "normaali lapsi". Mulle mun asiakkaat on tavallisia lapsia/nuoria. Ihania, hauskoja ja erityisen tärkeitä.

Olin kerran kavereideni kanssa kahvilla, kun viereisessä pöydässä istui ilmeisemmin autistinen poika, joka välillä hypähti ilmaan, kiljaisi, makasi lattialla ja teki itselleen aistiärsykkeitä. Kaverini tuijottivat poikaa silmät pyöreinä, ja ihmettelivät moista käytöstä. "Älkää tuijottako, eihän tossa nyt mitään oo" sanoin. Myöhemmin ajattelin tapahtunutta, ja olihan pojan käytös normaalista poikkeavaa, mutta itse en nähnyt siinä mitään erikoista. Sellainen on minulle arkipäivää. Ihanaa ja aurinkoista arkipäivää! Ja toivon, että kaikki sen joskus kokisivat.

Tässä vielä aivan erityisen ihana blogi erityisestä tytöstä. Suosittelen sydämestäni kaikille!

Muumi-Peikko: He ovat todella erikoisia!
Nuuskamuikkunen: Eivät sen erikoisempia kuin mekään heidän silmissään.