Taas on tovi vierähtänyt viime kerrasta! Täällä kuitenkin ollaan edelleen :)
Olen tässä viime aikoina ajatellut vähän tätä kaikkea tässä poikaystävättömyysasiassa, ja tällä kertaa yllätin jopa itseni, sillä ajateukset olivat positiivia, eikä tullut paha mieli. Edistystä - luulisin :) En silti sano päässeeni tämän asian yli, mutta se ei harmita entiseen tapaan juuri nyt. Ja jollain tavalla luotan, että se tapahtuu, kun on sen aika. Vaikka ei haittaisi, jos se olisi pian :D
Kaikki tämä hyvä alkoi oikeastaan ihan hullulla tavalla: olin töissä, ja enää yksi asiakas oli hakematta kotiin. Istuskelimme sohvalla ja katselimme The Voicea. Alkoi soimaan Swedish House Mafian Don't you worry child ja lauleskelimme mukana. En ajatellut tätä biisiä sen enempää, mutta se jäi meidän molempien päihin soimaan. Menimme eteiseen odottelemaan kotiinlähtöä ja aloimme lähes yhtä aikaa laulamaan: "Don't you worry, don't you worry child. See heaven's got a plan for you. Don't you worry, don't you worry now". Ja silloin oikesataan vasta tajusin, mitä biisissä sanotaan. Tosiaan, miksi murehtia elämää.
Toinen tähän asiaan liittyvä "herääminen" liittyy Iholla-sarjaan, josta keskustelimme kaveriporukalla. Ehdoton lempparini sarjan naisista on Johanna. Varmasti osaksi siksi, että jotain samaistumispintaa on tässä sinkkuusasiassa. Kaverini kuitenkin kysyi minulta, mikä huono puoli hänessä olisi, jos pitäisi valita. Ajattelematta vastasin, että hän oli ehkä vähän jumittunut siihen ajatukseen, että mies olisi saatava ja hän ei halua olla yksin. Sanoin myös, että toivottavasti häneltä ei mene ohi kaikki se muu, mitä hänellä on, sen vuoksi, että haikailee jotain muuta. Ja boom! Ihan kuin olisin puhut itsestäni.
Ja siitä se ajatus sitten lähti.
Lisäksi: Todennäköisesti minua ja ihanaa ystävääni kutsuu ensi syksynä Ghana puoleksi vuodeksi! Olen aivan innoissani, enkä meinaa pysyä nahoissani! Äääääääää! Monet, oikeastaan kaikki, joille olen tästä puhunut, ovat olleet kummissaan ja osa on sanonut, että miksi ihmeessä ja ettei kannata lähteä. Olen ollut tästä vähän ymmälläni. Ymmärrän kyllä, että se ei ehkä ole ihan tavallinen kohde, mutta olen itse oikeasti onnellinen tästä päätöksestä. Se tuntuu juuri oikealta ja on sitä, mitä haluan. Lähdön lähestyessä varmasti alkaa jännittää, mutta en usko katuvani tätä. Tämä on ollut haaveeni pitkään, enkä voi uskoa, että se on hyvää vauhtia toteutumassa!
Tämän kaiken keskellä oikeastaan luulen alkavani ymmärtää elämää. En tiedä, pitäisikö kiittää kohtaloa, Jumalaa, Tarot-kortteja, ystäviä vain ihan vain itseäni siitä, että olen tässä, sillä vaikka viime syksynä vähän harmitti, etten päässyt opiskelemaan, tiedän, etten olisi nyt toteuttamassa unelmaani, jos olisin päässyt. Näinhän tämän kuuluikin mennä! Harmi vain, että tajusin sen vasta kaikkien ikävien ajatusten jälkeen.
Olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni! :)
