Itkua ja parkua

Kuten otsikko kertoo hyvät ajat ovat näköjään taas ohi. Ja varoituksen sana: tässä teksissä ei välttämättä tule olemaan mitään yhtä pointtia, sillä pääni vain sinkoilee asiasta toiseen. Ja toinen: tämä teksti tulee sisältämään paljon jo otsikossa mainittuja asioita. Nauttikaa siis!

Jälleen kerran on siis uusi tulevaisuusmasennuskausi on täällä! Hurraa! Aina se yllättää ja tulee takaisin yhtä varoittamatta kuin lähtikin. Olenkin siis diagnosoinut itseni jo jokin aika sitten parisuhde-maanis-depressiiviseksi; välillä olen täysin varma, että en ikinä löydä ketään ja tulen olemaan yksin koko loppu ikäni, ja toisaalta välillä taas luotan siihen, että Se Oikea tulee vastaan kun on tullakseen, enkä ota moisesta mitään paineita. No, voitte arvata, mikä nyt on meneillään..

Olen lähipäivinä katsonut useamman kuin muutaman romanttisen komedian ja onnelliset loput hämmentävät. En tiedä miksi. Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että olen täysin itkupilli. Itken mistä vain. Viikonloppuna lahjoitin rahaa UNICEFin Hyvää vettä -kampanjaan, ja kaverini luki, että yhdellä eurolla saa vaikka kuinka monta vedenpuhdistustablettia, joilla saa puhdistettua 30 litraa (muistaakseni?) vettä. Itkin. Tänään kuuntelin radiota, kun sieltä alkoi soida Jesse Kaikurannnan Näytän sulle rannan. Itkin. Luin Facebookista kaverini vapuntoivotukset. Itkin. Luin yhtä lempiblogeistani. Itkin. Ja nämä esimerkit ovat siis tapahtuneet kolmen päivän sisällä, eivätkä edes ole ainoat.

Pointtini kuitenkin oli, että noita elokuvia katsoessani onnelliset loput ensin itkettivät, koska olivat koskettavia, onnellisia. Sen jälkeen siksi, että tajusin, ettei minulla ehkä koskaan tule olemaan tuota onnea ja viimeiseksi sen vuoksi, että olin - en ehkä vihainen - pettynyt. Itseeni, koska pillitin yksinäni tällaista asiaa, ja elämääni, koska olin yksin.

Itku on muutenkin ihmeellinen asia. Olen usein pohtinut sitä. Miksi ihmistä itkettää, kun hän on surullinen. Ja joskus, kun on iloinen. Ne ovat kuitenkin päinvastaiset tunteet. Miksi hämmennys tai innostuneisuus ei itketä? No, otimme kavereideni kanssa itkusta vähän selvää. Itku on tulosta siitä, kun keho yrittää ison stressitilan tai suurten tunnekuohujen jälkeen palauttaa itseään normaalitilaan. Ei tiedetä, onko itku kehon tasapainottamisen sivutuotetta vai tärkeä palautumisen osa. Stressi ja suuret tunnekuohut. Enpä olisi osannut paremmin sanoiksi pukea tätä – mikä tämä ikinä onkaan – elämäntilannetta? (En nyt tätä kirjoittaessani pääse nettiin tarkistamaan näitä itkufaktoja, ja todennäköisesti en sitä muista tehdä, kun tämän lisään blogiin, joten älkää hermostuko, jos ne eivät ihan 100% oikein ole. Ajatus on kuitenkin oikein.)

Usein olen ystävieni eri elämäntilanteissa heidän epävirallinen ja usein myös äärimmäisen huono ja ennen kaikkea epäpätevä parisuhdeneuvoja. Heillä on parisuhteita, joissa tapahtuu mitä ihmeellisimpiä asioita. Ja minä en voi muuta, kun ihmetellä ja kummastella. Ei minulla ole minkäänlaista kokemusta miehistä, parisuhteesta tai muustakaan.  Siksi kuuntelija on ehkä oikeampi termi, ja siinä koen olevani hyvä. Kyllä ystäväni itse tietävät, mitä parisuhteissaan tekevät, he vain tarvitsevat kuuntelijaa. Olen muutamat sydänsurut ja ”ole onnellinen, että olet sinkku, sillä miehet ovat sikoja” -tyyppisen lausahduksen saanut kuulla. Ja mietiskelin, että minun olisi varmaan paljon helpompi olla sinkku, kun olisinkin saanut kokea edes jonkun pienenpienen sydänsurun ja saanut todeta, että miehet ovat sikoja. Voisin silloin kanssasisarieni kanssa päivitellä kuinka kunnollisia miehiä ei ole. Mutta edes sitä kokemusta minulla ei ole. Ei mitään. Ei edes mitään ala-asteen limudiskon draamaa, jossa joku minua päin katsonut poika katsoikin jotain toista tyttöä silmiin. Se tuntuu säälittävältä. (Ja väliin huomautus, että on ystävilläni hyviäkin poikaystäviä!)

Kun muut puhuvat, että heillä on ollut kolme vakavaa suhdetta ja muutama aikalailla mitäänsanomaton hauskanpitosuhde, ja he eivät enää ikinä aio ottaa miestä, joka soittaa rumpuja, sillä sellaiset ovat kaikki työtä vieroksuvia vetelehtijöitä. Koripallosta pitävät taas ovat lapsellisia ja itsekkäitä, pitkätukkaiset vähän mustasukkaisia takertujia, Samsung-puhelinten omistajat epähygieenisiä ja Harry Potter -kirjoja lukevat huonoja ruuanlaittajia, jotkut jopa ostavat valmisaterioita. Riitoihinhan siinä niiden kanssa väkisinkin ajautuu. Mitä siihen voi lisätä? Että minulla itse asiassa on Samsungin puhelin?

Tiedän, että tämä varmasti kuulostaa sairaalta tai vähintäänkin pimahtaneelta - mutta voin sitten vedota diagnoosiini – sanoessani, että antaisin paljon, että saisin riidellä, pettyä, itkeä, turhautua, huutaa, kiljua, raivota, surra, nalkuttaa, kärsiä, olla tuskissani ja ehkä heitellä vähän tarpeetonta irtaimistoa. Vielä enemmän antaisin tietysti rakkaudesta ja onnesta, mutta kokemus sekin olisi. Tuntisin edes kuuluvani joukkoon.

Kaipaisin nyt jotain voimauttavaa. Jotain, mikä saisi minut tuntemaan itseni ei-niin-toivottomaksi tapaukseksi, ehkä jopa kauniiksi ja viehättäväksi. Hyväksytyksi ja riittäväksi. Jotain, jota voisi muistella jälkeenpäin ja ajatella "hyvä tästä tulee, ehkä minulla tulee olemaan joku, joka tulee katsomaan minua vanhainkotiin, ja jos oikein hyvin käy kutsuisi vielä äidiksi tai jopa mummuksi".

(Ps. Jos luit näin pitkälle, saa kommentoida, sillä näen, että lukijoita aika paljon käy! Tänks.)