10 vuoden kuluttua?

Tervehdys taas!

Olen taas oikein ajan kanssa jouluna mietiskellyt tulevaisuuttani. Tällä kertaa ihan hyvillä mielin, vaikka tällaisesta touhusta yleensä vain masentuu. Multa tässä taannoin kyseltiin, missä haluaisin olla kymmenen vuoden kuluttua, enkä oikein osannut vastata. Olen silloin pian 30-vuotias, ja nyt asiaa tovin pohdiskelleena, olen ajatellut jotain tänsorttista, kiitos:

Uusi vuosi 2022-2023

”Äiti” kuulen hennon äänen sanovan ja kiipeävän sängylle. Raotan silmiäni, ja toivotan hyvää huomenta tyttärelleni. Tyttö hymyilee aurinkoista hymyään ja hänen ruskeat silmänsä tuikkivat. Hän on syötävän suloinen vaaleanpunaisessa pyjamassaan ja mustissa kiharissa hiuksissaan. Tunnen, kuinka onni läikähtää sisälläni, ja hymyilen takaisin.

”Dad, wake up!” tyttö sanoo isälleen ja tuuppaa tätä hellästi. Isäkin raottaa silmiään ja antaa suukon tyttärensä poskelle. Taas läikähtää. Seinän takaa kuuluu vähän kolinaa, kun pienillä jaloilla potkitaan seinää. Se on sen merkki, että toinenkin kaksosista on herännyt. Kolisee lisää ja sen perään kuuluu itkua. Tippuiko tyttö sängystä? Olen nousemassa, mutta ison vauvavatsan ja vähän kipeytyneen selän kanssa se tuottaa vaikeuksia.

”I go” mieheni sanoo, ja nousee sängystä. Seinän takaa kuuluu puhetta, mutta sanoista ei saa selvää. Itku loppuu. Katson kelloa: 06.30.

          Helmi, aikaisemmin herännyt kaksonen, tulee kainalooni ja silittelee vatsaani. Hän on mietteliään näköinen ja kysyy, koska vauva syntyy. Vastaan, että muutaman kuukauden kuluttua. Tytöt odottavat jo kovasti pikkuveljen tai -siskon syntymää, ja ovatkin useamman kerran päivässä silittelemässä vatsaa ja jutustelemassa vauvalle mukavia.

          Pian mieheni palaa makuuhuoneeseen sylissään uninen Lempi. Lempillä on kainalossaan iso keltainen apinapehmolelu, Lola nimeltään. He tulevat kaikki kolme sänkyyn, ja tytöt alkavat leikkiä Lolalla. He puhuvat sekaisin suomea ja englantia. Hupsut tytöt. Katsomme toisiamme, mieheni ja minä, ja hymyilemme. Hän ottaa minua kädestä kiinni ja sanoo äänettömästi ”I love you”.  Vastaan viitoen ”Minäkin sinua”.

         Loikoilemme koko perhe hetken sängyllä katsellen kummallisia lastenohjelmia, kunnes pitää nousta ylös ja alkaa valmistella illan juhlia. Me olimme tänä vuonna päättäneet järjestää sukulaisille ja ystäville uuden vuoden juhlat. Osa mieheni perheestä oli tullut jo jouluksi Suomeen, ja loput olivat tulleet edellispäivänä. Mieheni sisko tyttärensä kanssa nukkuu vierashuoneessa yläkerrassa, loput ovat majoittuneet vierailun ajaksi hotelliin.

         Päivä kuluu nopeasti, vähän liiankin. Tuntuu, että puolet asioista on vielä tekemättä, kun on enää pari tuntia vieraiden saapumiseen. Se on aina ollut ongelmani: ajankäyttö. Olin aina myöhässä. Kaikki leipomukset ja ruuat ovat kuitenkin ajoissa valmiita. Koko perhe on juuri puettu juhlatamineisiin, kun ensimmäiset vieraat porhaltavat eteiseen.

”Hyvää uutta vuotta!” huutavat vanhempani ulko-ovelta ja yrittävät mahtua pieneen eteiseen, johon kaksoset ovat jo ehtineen mummua ja pappaa vastaan. Hetken kuluttua kaikki vieraat ovatkin jo paikalla, ja juhlat saattavat alkaa.

          Suureen olohuoneeseen ja ruokailuhuoneeseen on saatu mahtumaan kaikki paikallaolijat. Etukäteen vähän jännitin juhlia, ja sitä, miten kaikki tulevat toimeen ja mahtuvat meille, mutta kaikki näyttää hyvältä. Katselen ovensuulta olohuoneeseen ja ruokailuhuoneeseen, jossa elämäni tärkeimmät lapset ja aikuiset ovat. Kuuluu puheensorinaa: suomea ja englantia, ja jotain siltä väliltä. Ihmiset näyttävät tyytyväisiltä ja tunnelma on mukava. Tunnen vauvan potkivan. Sisälläni läikähtää jälleen, enkä voi muuta, kuin hymyillä.

          Pujottelen ihmisten lomitse kohti vanhoja työkavereitani, ja matkalla mieheni ja minun katseet kohtaavat. Hän hymyilee ja vinkkaa minulle silmää onnistuneiden juhlien merkiksi ja sisälläni läikähtää taas kerran. En tiedä, johtuuko se hormoneista, liiallisesta sokerin syömisestä vai ihan vain näistä ihmisistä ympärilläni, mutta en välitä siitä, sillä tunne on ihana, ja saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi ja äärettömän onnekkaaksi. Mitä niin hyvää olenkaan tehnyt, että olen tämän kaiken ansainnut?”

Tapaus: Kahvinkaatajamies

Nyt on tapahtunut ihme! Pieni sellainen, mutta kuitenkin! Olen ihastunut! Ja voin kertoa, että tätä tapahtuu ääääärimmäisen harvoin. Kerron nopeasti, sillä kello on hullun paljon:

Olin siis kaverin kanssa sopinut, että tapaamme eräässä kahvilassa koulun jälkeen. Oli ollut huono päivä, ja toivoin saavani purkaa tuntemuksiani kaverilleni. Istuskelin kaakaomukin kanssa aikani, kun tuli viesti, että hän ei pääsekään. Olin entistäkin kiukkuisempi. Lähes muristen ja savu korvista nousten, puin takin ja lähdin kiikuttamaan puolillaan olevaa kaakaomukiani palautuspisteelle. 

Sitten kaikki tapahtui niin nopeasti, etten oikein tiedä, mitä edes tapahtui, mutta jotenkin näin se meni:

Tunsin jonkun törmäävän minuun, ja sitten tunsin jonkun kahvit housuillani, omat kaakaoni myös. Kahvi oli kuuma, ja teki mieli kiljua.

"Anteeks kauheesti! Mä en nähny sua yhtään, ku katoin taakseni" sanoi ihana ja matala miesääni. Nostin katseeni housuistani mieheen. Mies oli komea!

"Ei tässä mitään. Vähän kuumaa vaan." Valehtelin, ja yritin peittää sitä, että jalkaani poltti hullun lailla. Kaikki katoisvat. Nolotti. Päivä oli pilalla, eikä tämä juuri pelastanut sitä. Päinvastoin. Jos mies olisi ollut vähemmän viehättävä, olisin varmaankin pamauttanut laukulla tätä mahaan. Se saattoi näkyä.

"Anteeks, oikeesti. Voin kyllä ostaa sulle toisen kahvin!" Ääni oli jopa hieman hätääntynyt. Miehellä oli kaksi tai kolme kaveria ovensuussa. He naureskelivat. Ajattelin, että he nauroivat minua painoni ja ihan koko tilanteen vuoksi. Aloin lähes itkeä.

"Ei tarvi. Olin just lähdössä." Laitoin mukini tiskille, ja taakseni katsomatta porhalsin suorinta tietä bussipysäkille. 

No, seuraavana päivänä juttu jo ehkä nauratti. Ei kuitenkaan naurattanut kauaa, sillä reilun viikon kuluttua olin ihan rauhassa kaupassa, kun joku sanoo: "Moi". Ääni on tuttu ja siihen liittyy huonoja fiboja: Kahvinkaatajamies. Hetken jo ajattelen leikkiväni kuuroa, kunnes tajuan, että hän kuuli minun jo puhuvan. 

"Moi" sanon.

"Tota.. Mitäs sä täällä?" Katsomme kumpikin ostoskorianí, jossa on monta purkkia ananasta, tölkki maitoa ja rasiallinen jauhelihaa.

"Ostan ruokaa" sanon töksösti, ehkä epäkohteliaasti. Heti kadutti, sillä taas tajusin, kuinka komea hän oli.

"Nii, joo. Samoin" hän hymyili ja näytti mehupurkkia, jota roikotti kädessään. Hetken oli todella kiusallinen hiljaisuus.

"Oon Lauri" Lauri sanoi, ja ojensi kättään. Ojensin omani, ja kerroin nimeni. "Jännä nimi" Lauri kommentoi ja hymyili. Olipas siinä ihana hymy, ajattelin ja hymyilin takaisin. "Tai siis tosi kiva nimi" hän korjasi ja oli vähän vaivaantuneen oloinen. "Joo, ja sori se viime kerta vielä. Mä en oikeesti nähny sua yhtään".

"Ei mitään. Semmosta sattuu. Kaikki hyvin" vakuuttelin.

"Voin kyllä ostaa sulle uuden kahvin joskus" Lauri lupaili. 

"Se oli kyllä kaakao, mä en juo kahvia" korjasin heti. Ja taas tulin katuma päälle, mitä oikein möläyttelin.

"Kaakao sit" Lauri nauroi. Puhelimeni alkoi soida. Voi, ei!

"Vastaa vaan. Munki pitää mennä. Törmäillään" sanoi Lauri, heilautti kättään, hymyili ihanasti ja hävisin hyllyn taakse. Jäin tuijoittamaan puhelintani ja hyllynkulmaa, jonka taakse mies meni. Olin niin sekaisin, etten edes muista, katsoinko kuka soitti. Kuitenkin vastasin puhelimeeni.

"Teemu täältä DNA:lta soittelee. Onko paha paikka?" Olisin taas voinut kirkua. En kuitenkaan viitsinyt, joten löin vain Teemulle luurin korvaan.

Tälläinen tapaus. En ole voinut olla ajattelematta tätä. Mutta miten muka hän kiinnostuisi minusta? Sellainen hurmuri saisi kenet vain! En oikein tiedä, mitä ajatella koko asiasta. Apua! Vähän ristiriitainen olo. Ääääääää! Iiiiiii! Öööööö! 

Syitä ja seurauksia

Ei pitäisi koskaan illalla alkaa ajatella näitä ei-millaisessakaan-mallissa olevia parisuhdeasioita, sillä huono fiilishän siitä aina tulee! Ja tännehän ne on sitten purettava, ja myöhäänhän siinä menee ja aamullahan olisi herätys kouluun. Huoh.

Kaikki alkoi siitä, että koulussa joku mainitsi poikaystävättömyytensä, ja oli siitä jopa vähän pahalla mielellä. Ajattelin, että niin tuttua. Tunsin myötätuntoa, ja tiesin tasan tarkkaan, mistä tyttö puhui. Sitten myöhemmin aloin miettiä, miksi tosiaan tällä tytöllä ei poikaystävää ollut. Hän on ihastuttava! Kaunis sekä ulkoa, että sisältä: herttainen, naurava, hassunhauska, fiksu ja kaikinpuolin erittäin ihana persoona. Ulkonäöltään pitkä ja hoikka, tummat silmät ja pitkät kiiltävät ja tuuheat hiukset. Kaiken kaikkiaan siis oikein hyvä pakkaus!

Sitten mieleeni putkahti ikävääkin ikävämpi ajatus, jollaisia ei saisin edes ajatella: Jos tämä kaunis ja herttainen tyttö ei ole "kelvannut" kenellekään, miten minä sitten muka ikinä kelpaisin? Minä? Miten olen edes voinut kuvitella sellaista? En edes viitsi luetella tähän kaikkia luonteeseeni - saati sitten ulkonäkööni - liittyviä ikäviä ja luontaantyöntäviä asioita. Ehkä sen voisi tiivistää näin: ruma, lihava, kamala ja tyhmä.

Nyt joku ajattelee, että ulkonäöllä ei ole merkitystä, sisäinen kauneus voittaa ja plaa plaa plaa, mutta valehteleehan se, joka väittää, että kumppanin ulkonäöllä ei ole yhtään mitään merkitystä. Kun toisen oppii tuntemaan ja näkee hänen sisäisen kauneutensa, ulkonäkö alkaa menettää merkitystään, mutta ensivaikutelmasta suurinosa perustuu ulkonäköön, ellei sitten ole sokea. Mutta uskon, että sokeallakin ensivaikutemaan vaikuttaa toisen ääni, joka ei millään lailla liity luonteeseen ja siihen sisäiseen kauneuteen.

Näin ollen minulla ei tule ikinä olemaan poikaystävää. Miten niin - niinkö? No, jos ulkonäkö herättää kiinnostuksen ja vaikuttaa ensivaikutelmaan, jota on äärimäisen vaikea muuttaa, kaikki minua kauniimmat, ihanammat ja laihemmat henkilöt, joita riittää miljoonia ennen minua, ovat aina etusijalla. He herättävät miesten mielenkiinnon ennen minua. Ja jos toiseen ei tutustu, ei voi myöskään rakastua, joten jos minuun ei kukaan halua edes tutustua, kun on parempiakin vaihtoehtoja tarjolla, ei myöskään tipu rakkautta ja poikaystävää. Elämä on siis siinä!

Hyvästi, ja anteeksi vuodatus!

Ps. Onneksi menin vielä käymään Facebookissa ja näin tämän! Tuli hitusen parempi olo, ja lukekaan ihmeessä tuo kuvateksti! Pisteet tolle tytölle :))

Ennustus

Olen tässä ystäväni innoittamana ostanut Tarot-kortit ja ennustellut itselleni! Se on ihan hauskaa puuhaa :) En kuitenkaan tiedä uskonko millään lailla näihin ennustuksiin - ainakaan ennen, kuin ne ovat toteutuneet :D Pelottavaa on kuitenkin se, miten samanlainen ennustus oli, kun ystäväni ensin ennusti minulle ja myöhemmin ennustin itse itselleni! Täsmälleen samoja asioita. Mitä jos se tuleekin tapahtumaan? Siinä tapahtuisi sitten oikein rytinällä!

Jos nämä ennustukset toteutuvat elämäni tulisi etenemään suunnilleen näin:
Seuraavan talven ja kevään aikana pitäisi rakkausrintamalla alkaa tapahtua; tapaan tumman miehen, joka on minulle jo ennestään tuttu. Tähän liittyi myös kolmiodraamaa, jossa ainakin yksi saa sydänsuruja.. Rakkautta riittää ja elämä hymyilee. Keväälle povattiin myös muuttoa, työpaikan vaihtoa ja "lihallisia iloja". Kesällekin lupailtiin suurta elämänmuutosta, jonka jälkeen tasaisin välein mainittiin lapsi, raskaus, äitiys, hedelmällisyys jne. Sen tulkitsimme siis kesällä alkavaksi raskaudeksi. Tälläistä luvattiin seuraavan 12 kuukauden aikana tapahtuvan.

Vähän pidemmällä tulevaisuudessa (muutamien vuosien päässä) näkyi ero ja yksinäisyys. Tulen siis eroamaan tästä lapseni isästä ja olemaan yksinäinen. Kuulostaa hauskalta! Mutta ei hätää; tulen sen jälkeen tapaamaan elämäni miehen! Kortit näyttivät lisää lapsia ja ruusunpunaisia vuosia. Ei hullumpaa!

Mutta mitä sitten, jos näin oikeasti tuleekin tapahtumaan? Olisin vuoden päästä raskaana. Olisinko valmis sellaiseen? Äitiyteen? Enpä tiedä. Lapset ovat ihania ja varmasti omaa kultamurua hoivaisin täydellä rakkaudella, mutta en tiedä mitään lapsista. Ainakaan tavallisista lapsista. Ainoa kosketukseni tavallisiin lapsiin on esikoululainen hoitotyttöni. Kaikki muut ĺapset, joita tapaan säännöllisesti ovat kahitysvammaisia.

Mulla ei oikeasti ole mitään käsitystä edes normaaliudesta. Se tietysti on vähän häilyvä käsite, mutta en oikeasti edes tiedä, millainen on "normaali lapsi". Mulle mun asiakkaat on tavallisia lapsia/nuoria. Ihania, hauskoja ja erityisen tärkeitä.

Olin kerran kavereideni kanssa kahvilla, kun viereisessä pöydässä istui ilmeisemmin autistinen poika, joka välillä hypähti ilmaan, kiljaisi, makasi lattialla ja teki itselleen aistiärsykkeitä. Kaverini tuijottivat poikaa silmät pyöreinä, ja ihmettelivät moista käytöstä. "Älkää tuijottako, eihän tossa nyt mitään oo" sanoin. Myöhemmin ajattelin tapahtunutta, ja olihan pojan käytös normaalista poikkeavaa, mutta itse en nähnyt siinä mitään erikoista. Sellainen on minulle arkipäivää. Ihanaa ja aurinkoista arkipäivää! Ja toivon, että kaikki sen joskus kokisivat.

Tässä vielä aivan erityisen ihana blogi erityisestä tytöstä. Suosittelen sydämestäni kaikille!

Muumi-Peikko: He ovat todella erikoisia!
Nuuskamuikkunen: Eivät sen erikoisempia kuin mekään heidän silmissään.

Täällä taas!

Hei, piiiiitkästä aikaa!

Ensiksi pahoitteluni tauosta! I've missed this! Tietokoneeni oli pitkään huollossa - kahdesti (mokomat eivät saaneet kerralla konetta kuntoon!) - ja elin koneetonta elämää. Sitten muutin, aloitin uudessa koulussa ja elämässä on tapahtunut paljon! But I'm back in the business now!

Käväisin ulkomaillakin, mutta ei löytynyt rakkautta sieltäkään muuhun kuin mereen! Se oli niin kaunis! Vaikka enpä rakkautta sieltä juuri etsinytkään, ei nuo kreikkalaiset olleet oikeen mun mieleen. Ja siellä oli niin kuuma, ettemme edes joka päivä voineet liikkua pois hotellilta! Yli 45 astetta varjossa oli hyvin paljon liikaa! Rannallakaan emme viikon aikana kovin montaa tuntia jostain syystä viihtyneet, kun paloimme kumpikin toisena päivänä vähän :D Tyhmät suomalaiset!

Olen tässä taas pohdiskellut rakkauselämääni. Tai siis puuttuvaa rakkauselämääni! Ja olen miettinyt, mitä tehdä asialle. Olen hieman laihtunut ja sen myötä saanut ehkä vähän itsevarmuutta. En vieläkään mikään pieni ole, mutta silti. Laihduttaminen on muutenkin minulle aina todella hankala juttu, sillä tiedostan erittäin kirkkaasti, että minulla on ylimääräistä, mutta se ei oikeastaan ole minulle itselleni ollut koskaan mikään ongelma. Olen aina ollut tälläinen ja pidän itsestäni näin. Niin sujut en asian kanssa kuitenkaan ole, että alkaisin painoani kylillä huutelemaan. Mutta ymmärrätte kai pointin: Olen ihan tyytyväinen itseeni, ja jos joku ei ole tyytyväinen minuun, se on häneltä pois.

On ihanaa olla takaisin täällä! Nyt pitää taas kiiruhtaa!

Unelmien mies

Olen jo jonkin aikaa miettinyt postausta unelmien miehestä, mutta jostain syystä sen on jäänyt aina tekemättä. Osittain ehkä siksi, että siihen olisi tietysti kiva liittää miehistä kuvia, mutta itse ajattelen, ettei ulkonäön arvosteleminen ole kiva juttu. Etenkään, kun itse ei näytä siltä uneilmien naiselta, jonka miehet kuvailisivat. Paljon, paljon tärkeämpää on se, mitä ihminen on sydämessään ja se, mitä hän ajattelee ja tekee. Harmi, ettei se näy kuvissa! Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa, ja ystäväni rohkaisemana aion nyt tällisenkin postauksen toteuttaa. Leikkiähän tämä kuitenkin on, sillä listoja, kriteereitä, vaatimuksia ja toiveita voi kirjoittaa loputtomiin, ja todennäköisesti ne eivät tule pitämään paikkaansa.


Unelmieni mies

Ulkonäkö

Tämä on vaikein kohta, joten aloitetaan siitä! Ulkonäöllä en koe olevan sellaista merkitystä, kuin muulla, mutta miellyttävännäköinen saa olla. Kun ihmiseen on tutustunut, ulkonäköä ei oikeastaan enää huomaa. Mutta jos toiveita saa nyt esittää, esitetään sitten!

Sellainen heavy metal -look ei miellytä minua. Kilisevät ketjut ja korkeapohjaiset kengät saa jättää kaappiin, samoin pitkän nahkatakin. Bändien logoilla koristellut farkkutakit eivät myöskään sytytä, eikä pitkä tukka (tai ainakin se on pidettävä visusti kiinni!). Maastokuviokin on vähän luontaantyöntävä. Ja viikset.

Tatuointeja saa olla. Lävistyksiä ja venytyksiäkin saa olla. Kunhan pysyvät järkevissä rajoissa. Ne eivät haittaa ollenkaan. Ovat oikeastaan aika kivoja. Saa olla kalju, irokeesi, rastat tai jotain muuta. Parta ei haittaa, kunhan se on lyhyt. Tietynlaiset silmälasit on hot.

Tatuointeja

Rillit on hot

Luonne

Tämäkin on tietyllä tavalla todella vaikea, sillä mikään niistä hyvistä ja ihanista puolista, joita aion nyt luetella rivitolkulla, ei tunnu ihanalta, ellei ole jotain huonoakin, mutta aion silti luetella vain ne hyvät ;)

Pitää olla rehellinen ja luotettava. Siitä kaikki lähtee. Rakkaushan on luottamusta toiseen. Ja hauska myös. Toisen seurassa tulisi viihtyä usieta vuosia, jopa vuosikymmeniä! Turvallinen, vaikka en tiedä, onko se edes luoteenpiirre :D Eikä pidä olla mikään tuuliviiri. Pitää tietää mitä tahtoo. Lapsirakas! Aivan ehdottomasti. Positiivisuus katsotaan myös eduksi. Ja saa pitää eläimistä, ja saa haluta asua maalla. Välillä on hyvä olla myös vähän sekkailumielellä! Kiltti, reilu, kohtelias. Perherakas. Erilaisuuden hyäksyminen! On erittäin tärkeä, sillä itse työskentelen tällä hetkellä kehitysvamma-alalla, joten pitäisi hyväksyä erilaiset ihmiset. Itse koen välillä olevani sellainen heikkojen, syrjittyjen ja väärinymmärrettyjen puolestapuhuja.

Isi ja Down-poika

Seikkaumieltä!

Naurua

Muuta

Tähän osuuteen kuuluu sitten kaikki muu: harrastukset, työ, ystävät, perhe, vapaa-aika ym.

Olen aina ollut heikkona pianoa soittaviin miehiin, joten jos sellainen taito löytyy, aina parempi. Kitarakaan ei ole huono vaihtoehto, eikä laulu, mutta piano on paras. Muilla harrastuksilla ei ole niin väliä, kunhan ne eivät ole hengenvaarallisia (kuten joku vuoritokiipeily jossain jäävuorella). Tietokonepelien pelaaminen on kyllä yksi, jota en toivo, sillä mielestäni ne kuuluu lapsille. 

Musiikkimaku on yksi aika tärkeä, sillä pääni halkeaa sellaisesta päättömästä örinästä ja huutamisesta, joita joskus joutuu kuuntelemaan. Myös aivan tajuton jumputus on kamalaa kuunneltavaa. Muu siitä välistä menee. Menneen vuoden aikana olen myös olosuhteiden pakosta oppinut olla kuuntelematta, mutta kun kerran toivoa saa, ei örinämusiikkia! 

Työllä ei ole merkitystä, kunhan henkilö itse työstään pitää, ja työpaikallaan viihtyy. Perhettä ja kavereitakaan en halua mitenkään määritellä. Tietysti toivon, että hän on elänyt elämänsä onnellisessa ja tasapainoisessa ympäristössä, mutta jos näin ei ole, asia ok. Ja tietysti en nyt ehdon tahdon toivo mitään kriminaaliystäviäkään. Toivon tietysti tulevan toimeen sekä perheen että ystävien kanssa.

Alkoholinkäyttö kohtuudella sallittu. Tupakointi okei. Oikeastaan pidän tupakanhajusta, mutta en kuitenkaan niin paljoa, että tupakointia kenellekään suosittelisin. Aina parempi, jos tykkää matkustella ja olisi vielä vaikka hyvä puhumaan englantia. Rikaskin saa olla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä. 

Kaksi sykahdyttävää asiaa: Pianistimies, joka pitää eläimistä!

Jaahas, olisiko siinä tärkeimmät! Tähän loppuun löysin vielä aivan hellyyttävän kuvan, joka on pakko tähän laittaa!

Tähän pyritään!

Kamalan ihanat rakkauslaulut

Sanasta "kesä" tulee varmasti monille mieleen sama mielikuva: Lämmin kesäilta, auringonlasku maaseudun rauhassa. Kaksi rakastavaista istuu laiturin päässä vierekäin ja ovat kietoneet kädet toistensa ympärille. Ja taustalla soi rakkauslaulu. Mikä ihana mielikuva!

Kesä - kuten useasti olenkin jo todennut - on rakkauden sesonkiaikaa: kesähäät, juhannusheilat, festariheilat, juhannuskihlat.. Kaikkea löytyy! Tässä ystävieni rakkaushuumassa olen vähän tilanteesta riippuen joutunut/päässyt kuuntelemaan mitä erilaisenpia rakkauslauluja. Olenkin nyt (istuessani mökin terassilla katsellen edessä virtaavaa jokea ja punertavaa taivasta - yksin) kerännyt tähän Top 10 rakkauslauluja. Perusteena ihan vain se, mikä minua itseäni miellyttää eniten juuri tänään, juuri tällä hetkellä. 

Enjoy!

10. J. Karjalainen - Sekaisin

9. Leif Wager - Romanssi

8. Sleeping Beauty - Once upon a dream

7. Emma Salokoski - Veden alla

6. Ellie Goulding - Your song

5. Colbie Caillat - Bubbly

4. Happoradio - Sinä

3. Anna Puu - Sinä olet minä

2. Emeli Sandé - Next to me

1. J.J. Heller - Boat song

Elämästä

Kylläpäs elämässä taas tapahtuu (paitsi omassani): nyt on taas yksi ystävä saatettu avioliiton satamaan ja seuraava hyvin pian. Kolme ystävääni on tässä lähiaikoina saaneet vauvat ja yksi saa melko pian!

Tai tapahtuuhan omassa elämässänikin paljon. Se kaikki vain töissä! Nytkin pitkä työputki saa kahden päivän vapaan, jonka jälkeen mennään taas! Huh! 

Työskentelen siis sosiaali- ja terveysalalla ja olen huomannut etenkin lasten ja vanhusten luulevan, että olen naimisissa, tai vähintäänkin kihloissa. Eräskin pikkupoika järkyttyi, kun kerroin, etten ole naimisissa, eikä minulla ole lapsia. Usein kuulen kysymyksen, että miksei sinulla ole sormusta vasemmassa nimettömässä. Toinen suosittu toteamus on, että kyllähän tuollaisella tytöllä mies pitäisi olla. Niin tosiaan. Mitä tällaisiin sitten vastaa? Yleensä naurahdan ja yritän vaihtaa puheenaihetta tai vastaan jotain ympäripyöreää. Yksi hyväksi havaittu toteamus on, ettei minulla ole sellaiseen aikaa, mikä on myös kyllä jossain määrin totta. 

Onko tosiaan sitten niin, että olen sinkku, koska teen paljon töitä? Onko työ tosiaan syypää, ainakin osittain? Valitsemallani alalla, kun miestyöntekijät ovat harvassa. Olen nyt kesällä kolmessa työpaikassa ja niistä kahdessa on miehiä. Toisessa tosin vain yksi. Kaikki alallani tapaamat miehet (kahta lukuun ottamatta) ovat olleet todella mukavia ja hyviä tyyppejä, joten ehkä töistäkin se oikea voisi löytyä. Minun tapauksessani se käy ehkä vain vähän epätodennäköisemmin, kuin esimerkiksi turvallisuusalalla työskentelevällä kaverillani. Syksyllä työtahti onneksi vähän helpottaa, joten saa nähdä, miten sitten käy. Ulkomaillekin olisi tarkoitus lähteä! :)

En kuitenkaan halua syyttää tästä tilanteesta työtäni, sillä rakastan sitä! Työskentelen juuri siellä, missä tunnen oloni hyväksi ja tarpeelliseksi. Ja olen vielä hyvä työssäni. Tämä kuulostaa kliseltä, ja sitä se kai onkin, mutta se on samalla niin totta. Joskus puhuin työkaverini kanssa, ja pohdimme, että miksi laitoshoidossa olevia omaisia käydään tapaamassa niin harvoin. Tosia ei ikinä. Tämä ei ole vitsi: Toisia ei käydä tervehtimässä koskaan. Mietin silloin ääneen, että rakastaako heitä kukaan, johon työkaverini vastani hienosti: Kuka heitä rakastaisi ellemme me?

Tämän bloggauksen piti kertoa jostain ihan muusta, mutta säästän sen toiseen kertaan, sillä oli todella hyvä ajatella näitä työasioita vähän tältäkin kantilta.

Täytyykin tässä loppukevennykseksi kertoa muutama ihana ja hauska elämänviisaus, joita olen töissä kuullut eri asiakasryhmien suusta:

Asiakas: Onko sulla lapsia?

Minä: Ei ole.

A: Miksei?

M: Ei ole ollut oikein aikaa.

A: No, mutta eihän se oo, kun tunnin homma!

M: Mitä luulet, miltä tuntuu olla rakastunut.

A: Varmaan halipulalta..

A: Onko sulla miestä?

M: Ei ole. Mitenkäs sulla?

A: No, ei, kun en käy muualla, kun seurakunnassa, ja siellä näyttää kaikki miehet samalta.

A: Millon meet naimisiin?

M: No, enpä tiedä, en ihan vielä.

A: Niin, siihen tarvitaan ensin poikaystävä.

M: Totta.

A: Mutta mistä niitä oikein sitten saa?

M: En tiedä, mutta sitten, kun keksit, kerro mullekin.

A: Nyt mä keksin: RYHMIKSESTÄ!

Ystävien tyttö/poikaystävät

Olen pohdiskellut sekä yksin, että parin ystäväni kanssa, onko kukaan koskaan tarpeeksi hyvä poika/tyttöystävä omalle ystävälle. Luulenpa, että ei. Ainakaan aluksi. Sillä seurusteleminen muuttaa ystävyyttä. Aina ei edes huomattavan paljoa, mutta silti.

Itse tunnen ystävieni kullanmuruja loppujen lopuksi hyvin huonosti. Facebookin välityksellä lähinnä ja ystävieni omien juttujen perusteella, mikä tietysti on kovin puolueellista. Olenhan minä toki heitä tavannutkin, mutta en tunne heitä juuri lainkaan..

Sellaiset ystävät, joita olen tuntenut lapsesta asti, tai ainakin ennen heidän pariutumistaan, ovat kinkkinen juttu. Vaikka he eivät pohjimmiltaan ihmisinä muutu miksikään seurustelemaan alettuaan, jokin heissä muuttuu kuitenkin. Se on ihan väistämätöntä. Ja ymmärtäähän sen.  Onhan oman kullan löytäminen kaikin puolin ihana asia! Se vain tuntuu vähän ikävältä näin seurustelemattoman näkökulmasta.

Seurustelun alkuhuuma on sitä ärsyttävintä aikaa, joka onneksi menee pian ohi. Puhelin piippaa tekstiviestin merkkiääntä kymmenen sekunnin välein, ja toiselle puhelimeen puhuessa ääni muuttuu täysin erilaiseksi. Niissä tapauksissa joskus mietin, että en itse ikinä halua lässyttää puhelimeen kuin pikkulapselle – etenkään, jos langan toisessa päässä on poikaystäväni. Se kuulostaa ihan kamalalta, ja tunnen kamalaa myötähäpeää näitä poloisia kohtaan. Thank, God, se kuitenkin on ohimenevää! Kuunnellessani taannoin tuota edellä mainittua puhelimeen lässytystä järkyttävää örinä/räminämusiikkia kuuntelevan ystäväni suusta, ajattelin, että kyllä rakkauden pitää sitten olla ihmeellinen asia, kun saa pään noin sekaisin.

Tämän vaiheen jälkeen alkaa onneksi tasaisempi vaihe, johon kuuluu hyvin useissa tapauksissa uudesta poika/tyttöystävästä jatkuva puhuminen.  Oli puhe sitten kalliokiipeilystä tai höyryvetureista, uudesta rakkaasta tulee aina jokin juttu mieleen, joka pitää ehdottomasti kertoa ääneen. Se on ihmeellistä. Ja rasittavaa. Olenkin erään sinkkuystäväni kanssa tehnyt sopimuksen, että mikäli meissä kummassakaan alkaa tällaisia oireita koskaan esiintyä, toinen huomauttaa heti. Tietysti on mukava kuulla juttuja kaverin rakkaudenkohteesta, mutta liika on liikaa. Niin se vain on.

On myös heitä, jotka eivät koskaan ikinä milloinkaan sanallakaan puhu sydänkäpysestään. Syytä moiseen en osaa sanoa. Olen vain huomannut näitäkin olevan. Nyt, kun tarkemmin alan miettiä, minulla on pari kaveria, joiden poikaystävien nimiä en edes tiedä. Olen joskus sivulauseessa kuullut, että ”Lähdemme juhannuksena Lappiin, sillä poikaystäväni veli asuu siellä”. Siihen mennessä en edes tiennyt kaverillani olevan poikaystävää. No, jos joku haluaa pitää sen asian omana tietonaan, asia ei minulle sen enempää kuulu.

Se, mikä ihmisissä vetää toisiaan puoleensa on mysteeri. Useamman ystäväni kohdalla minun on pitänyt todeta, että enpä olisi uskonut hänen valitsevan sellaista kumppania. Ja aluksi pari onkin tuntunut kerta kaikkiaan epäsopivalta. Ajan kuluessa ajatukseen kuitenkin tottuu, eikä parin erilaisuus tunnu enää niin ihmeelliseltä. Mietin vain, että mikä saa kaksi täysin erilaista ihmistä kiinnostumaan toisistaan? Siihen ei taida edes vastausta olla.

Ihmiset ovat tietysti erilaisia ja heissä näkyy asiat eri tavalla. Eikä seurustelu muuta kaikkia samalla tavalla. Toivoisin vain, että seurustelemaan alkavat ihmiset eivät unohtaisi ystäviään, ja kaiken sen rakkaushuuman keskellä löytäisivät silloin tällöin vähän aikaa myös vanhoille ystävilleen.

Ja nyt rukoilen, ettei kukaan seurusteleva henkilö loukkaantunut tästä kirjoituksesta. Rakkaus on ihana asia ja toivon kaikkien löytävän itselleen sen sopivimman ja lutusimman mussukan kainaloonsa. Tämä on vain kateellisen juhannusheilattoman sinkkutytön katkeraa höpinää.

Hyvää loppujuhannusta kaikille!

Ps. Toivotaan, että juhannustaiat toimivat tällä kertaa ;)

Festarit

Iltaa, armon lukijat (joita muutama jo käy)!

Palasin juuri Seinäjoelta, Provinssirockista. Festarithan ovat yleisesti ottaen rakkaudenjuhlaa, ja tätä blogia ajatellen poimin muutamia teemaan sopivia sattumuksia viikonlopulta:

Majoituimme ystäväni kanssa viime vuoden tapaan koululle lähelle festarialuetta. Toisella puolellani nukkui kaveriporukka, joista lähimpänä minua pariskunta. Yöllä, kun porukka palasi nukkumaan, oli heillä hieman epäselvyyttä siitä, missä kenenkin paikka oli ja ilmeisesti patjojakin oli liian vähän nukkujiin nähden. Tätä pulmaa selviteltiin hetki, kunnes tämän vieressäni nukkuvan pariskunnan miesosapuoli totesi: ”Hei, me voidaan kyllä Anskun kans olla päällekkäin!” OMG! Muu porukka tuntui olevan tyytyväinen ratkaisuun ja pian kaikki jo kuorsasivat.

Toinen ja ehkä hitusen romanttisempi juttu sattui, kun olimme kävelemässä festarialueella. Meitä vastaan käveli pariskunta, jolla oli selvästi hieman riitaa. Tyttö oli ilmeisesti suivaantunut jostain. Poika juoksi perässä ja saadessaan tyttöystävänsä kiinni, hän sanoi: ”Et viittis olla tommonen. Tosta voi saada vaikka sydänlihastulehduksen.” (Ainakin haluan uskoa, että se oli romanttinen ele.)

Odottelimme sunnuntaina Jukka Pojan keikan alkua ja edessämme seisoi neljä laittautunutta ja liian lyhyissä shortseissa olevaa pimatsua, joista yksi puhui puhelimeen ja kyseli kovasti, että missä olette ja koska tulette. Puhelu päättyi ja tyttö kertoi kavereilleen, että toiset olivat vielä leirintäalueella. ”Mikä niitä siellä oikein kiehtoo?” toinen tyttö ihmetteli. ”Miehet.” vastasi kolmas varmasti.

Pareja oli kerta kaikkiaan joka lähtöön! Ja oli jotenkin ihana huomata, että he jotenkin ulkoisesti useimmissa tapauksissa sopivat yhteen. Oli goottia ja hippiä ja hopparia. Yksi hellyttävimmistä pareista oli kuitenkin pari, jonka kummallakin puoliskolla oli yllään farkkutakki, johon oli ommeltu julmetunmoinen määrä bändien logoja! Oli Metallicaa, Iron Maidenia ja vaikka mitä! Itse henkilökohtaisesti vihaan bändipaitoja, mutta tämä pari oli erisöpö!

Ilmeisesti yksinolioitakin oli joku muistanut, sillä valehtelematta joka toisella oli kaulassa fritsuja ja huulipunan jälkiä niitäkin enemmän. Jestas.

Oli myös kiva huomata, että esim. viime vuoteen verrattuna samaa sukupuolta olevat parit olivat enemmän esillä. Heitä oli enemmän, ja he olivat avoimesti pariskuntia. Huraa! Ilkuisen tasa-arvon puolestapuhujan oli ilo huomata tällainenkin asia :)

Luin juuri Facebookista Provinssirockin sivuilta tarinoita, miten festarikävijät olivat löytäneet tulevia aviopuolisoitaan Provinssirockista vuosien saatossa. Tarinat olivat aika ihania ja tuntuu uskomattomalta, että sellaisesta paikasta voi löytää elämänsä rakkauden. Luulen, että minulle sopivaa, ei löytyisi festareilta, mutta eiköhän ensi vuonna mennä taas katsomaan, mitä löytyy.

Ainiin, ja vaikka festariheilaa ei saatu, kondomit saimme kuitenkin! ”Hyvällä hoidolla on hintansa” lukee Tehyn tarjoamien kondomien päällä. Kerrassaan niin hyvin keksitty teksti, että piti oikein mainostaa! Vaikka muutama vuosi sitten Ruisrockissa jaettu "Pane parastasi" -kortsu oli mielestäni kivempi! :)

Rakkaushoroskooppi

Hyvä on. Myönnän, että uskon horoskooppeihin ainakin jollain tasolla. Ja nyt lähiaikoina eräs ystäväni on saanut minut hurahtamaan niihin entistäkin enemmän. En ehkä usko, että horoskoopit yksin määräisivät sen, millainen ihminen on, miten hän käyttäytyy, mistä hän pitää tai millainen hänen elämänsä on. Haluan kuitenkin uskoa, että niissä on jotain perää, sillä oma horoskooppini kuvaa minua muun muassa näin: ”Vesimies on epäitsekäs, herkkä ja antelias henkilö, joka on hyvin itsenäinen ja usein myös hieman kapinallinen.” Kuulostaa minun korvaani hyvältä!

Tai näin ajattelin vielä viime viikolla, sillä luettuani vesimiehen rakkauselämästä, en olekaan enää niin varma, haluanko uskoa horoskooppeihin ollenkaan!

Mitä horoskooppi sitten lupaa rakkauselämältäni? Ikuista onnea ja ruusunpunaisia vuosia? Ei totisesti. Suuri horoskooppikirja (Sammalkorpi 2010) aloitti ”Vesimies ja rakkaus” -osion näin lupaavasti: ”Lempeästä ja mietiskelevästä olemuksestaan huolimatta vesimiehet saavat rakkauden saralla runsaasti sekasortoa aikaan.” Sama kirja kertoi myös, että vesimiehen huomiota on erittäin vaikea herättää, ja siksi vesimies rakastuukin harvoin. Kaikkein kamalinta luettavaa oli, että vesimies vastustaa avioliittoa viimeiseen saakka! Ei, tämä ei voi kertoa minusta.

No, jospa netistä löytyvä Astron Rakkaushoroskooppi olisi lempeämpi. ”Tietoisesti hän kuvittelee haluavansa jotain pysyvää elämäänsä, mutta alitajunnassaan hän kunnioittaa vain vapautta.” Ei kuulosta yhtään paremmalta. Ja parempaa on luvassa: ”Monet miehet haaveilevat hänestä, mutta vain harvoilla on rohkeutta lähteä kokeilemaan kepillä jäätä. Hän ei vahingossakaan erehdy rohkaisemaan sanoilla tai ilmeillä miespuolista ihailijaansa tämän lähestymisyrityksissä, mikä saa valtaosan miehistä jo etsimään peruutusvaihdetta.”

Jopa netin Uniluodon Horoskooppi-osan ystävyydestä kertovassa kohdassa muistettiin vesimiesystävän ylistyksen jälkeen mainita, että oikeastaan vesimiehen luonne ei tee hänestä kuitenkaan parasta mahdollista puolisoehdokasta.  Ei luvannut hyvää tämäkään. Päätinkin seuraavaksi tutkia, minkä merkkien kanssa Vesimies-nainen sitten sopii yhteen. Jos sopii.

Keräsin neljästä eri lähteestä Vesimiehen ja muiden horoskooppimerkkien yhteensopivuuksia, ja laskeskelin vähän keskiarvoja: Vesimies-nainen sopii näiden tietojen mukaan, parhaiten yhteen Vesimiehen, Jousimiehen tai Kaksosten kanssa. Näistä jokainen sai 4 ½ pistettä viidestä mahdollisesta. Pisteet 4+ (mikä on mielestäni vielä hyvä pistemäärä) saivat Vaaka ja Oinas. Häntäpään pisteet saivat Neitsyt ja Rapu. Molemmilla 1½ pistettä. Loput merkit jäivät pisteiden 3½ ja 3- väliin. Seuraavaksi alkoi tietysti kiinnostaa, keitä Vesimies-, Jousimies-, Kaksos-, Oinas-, Vaaka-, Neitsyt- ja Rapu-miehiä tunnen, ja pitihän tietysti niitä julkkiksiakin tarkastella.

Kaksoset (4½)

Johnny Depp, Colin Farrell, Prinssi William

Jousimies (4½)

Jamie Foxx, Brad Pitt, Ville Valo, Saku Koivu, Jake Gyllenhaal

Vesimies (4½)

Justin Timberlake, Ashton Kutcher, Cristiano Ronaldo

Oinas (4+)

Toni Wirtanen, Elastinen, Jere Karalahti

Vaaka (4+)

Zac Efron, Eminem, Will Smith, Usher

Neitsyt (1½)

David Arquette, Hugh Grant, Adam Sandler

Rapu (1½)

50 Cent, Tom Cruise, Vin Diesel, Matthew Fox

Siinä nyt joitain, mitä nopeasti löysin. Jostain samalla osui silmään, että Vesimiehelle sopii parhaiten kumppani, joka on eri kansallisuutta tai heillä on huomattava ikäero. Pitääkin sitten lähteä ulkomaille ;)

Mistä rakkauden löytää?

Kysyin viimeksi teiltä, mistä olette rakkaanne löytäneet, mutta jäin pohtimaan asiaa myös itse. Rakkaudenhan voi löytää mistä vain: lähikaupasta, kirjastosta, koulusta, töistä, naapurista. Mistä vain! Pohdiskelinkin itsekseni, mitkä ovat elokuvien ja kirjojen tavallisimmat kohtaamispaikat, ja miten ne oikeassa elämässä toimisivat. Tässä on muutamia esimerkkejä Disney-elokuvien ja -kirjojen rakkaustarinoista siirrettynä todellisuuteen. Nauttikaahan! ;)

Prinsessa Ruusunen

Luin viisivuotiaalle hoitolapselleni satua Prinsessa Ruususesta (Walt Disney, 1976), enkä voinut olla nauramatta äänen, kun Prinssi ryntää uteliaana linnantorniin koko linnanväen uinuttua 100 vuotta iätöntä unta, ja nähdessään kauniin tytön nukkuvan sängyllä, hän muitta mutkitta suutelee tätä. Prinsessa herää ja onnesta soikeana pari menee Kuninkaan puheille. Kuningas haluaa kiittää Prinssiä, kun tämä on pelastanut Ruususen ja lupaa Prinssille lahjaksi, mitä ikinä tämä haluaakaan. (Tässä versiossa nuoripari ei tunne toisiaan entuudestaan; he eivät ole tavanneet metsässä eivätkä edes unessa.) Prinssi sanoo, että kaikki, mitä hän haluaa, on saada Ruusunen vaimokseen. Kuningas tietysti suostuu, ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Haluan nyt sanoa, että vaikka Prinsessa Ruusunen on oikeasti yksi maailman kauneimpia satuja, on siinä silti muutamia epäkohtia. Ensinnäkin: Jos joku todella ryntäisi suutelemaan nukkuvaa tyttöä, tulisi siitä luultavasti enemmin rikossyyte kuin häät. Ja kuinka monen tytön isä tässä tapauksessa antaisi tyttärensä ventovieraalle miehelle vaimoksi noin vain? Tunnettuaan noin viisi minuuttia! None. Olen ymmärtänyt, että usein siinä menee useampia vuosia, ja silti tuntuu isäukoilla olevan jotain vävykokelaita vastaan. Toiseksi: Jos on menossa naimisiin, harvan naisen isä siitä tänä päivänä päättää. Thank God, sillä tiedän monia, jotka olisivat hypänneet kaivoon, jos olisivat antaneet isiensä päättää poikaystävänsä.

Aladdin

Tämäkin tarina on varmasti monille tuttu: Siinä köyhä katupoika, jolla on apina lemmikkinä, rakastuu palatsista karanneeseen prinsessaan, jota useat prinssit ovat käyneet kosimassa, mutta ketään ei prinsessa kelpuuta. Monen mutkan kautta poika saa lampunhengeltä kolme toivomusta. Hän käyttää ensimmäisen toiveistaan, ja haluaa olla prinssi, jotta saisi pyytää aiemmin tapaamaansa prinsessaa vaimokseen, sillä prinsessa saa naida vain prinssin. Valeprinssinä poika sitten saapuu näyttävästi palatsiin ja kosii prinsessaa. Prinsessa ei lämpene, mutta eräänä yönä poika vie prinsessaan taikamatolla ajelulle. Prinsessa tunnistaa prinssin pojaksi, jonka tapasi paettuaan palatsista. Poika ei kuitenkaan tunnusta olevansa vain köyhä katupoika, vaan valehtelee silmät ja suut täyteen sanoen, että silloin tällöin hän vain pukeutuu köyhäksi paetakseen palatsista. Jonkin ajan kuluttua prinsessa rakastuu poikaan, ja poika tajuaa, ettei voi enää teeskennellä olevansa jotain muuta kuin on. Nähdessään, miten paljon prinsessa kuitenkin poikaa rakastaa, sulttaani muuttaa maan lakeja, niin että tästä lähtien prinsessa voi naida sen, joka prinsessasta on sen arvoinen.

Miltä tällainen tarina näyttäisi todellisuudessa? (No, ainakaan valeprinssit eivät tule yllätyksenä valehoitajien ja -lääkäreiden jälkeen!) Luultavasti tarina saisi lopun jo ennen, kuin ehtisi kunnolla alkaakaan, sillä poika, joka toivoo hengeltä toivomuksia ja uskoo olevansa prinssi, tai ainakin valehtelee olevansa sellainen, saisi pian diagnoosin: skitsofrenia tai patologinen valehtelu. Näin ollen tyttö ja poika tuskin koskaan kohtaisivat. Toisaalta tyttö vaikuttaa ehkä vähän narsistiselta, joten toisaalta siitähän voisi syntyä oikeinkin mehukas rakkaustarina: valehtelua ja itsekkyyttä. No, jokainen voi päättää itse, miten heidän käy!

Notre Damen kellonsoittaja

Tarinassa ruma ja epämuodostunut nuori mies asuu kellotornissa piilossa muilta ihmisiltä. Hän karkaa vasten isäntänsä, ilkeän miehen, käskyä torilla järjestettäviin juhliin. Siellä poika kohtaa kauniin ja eksoottisen tytön. Juhlat eivät kuitenkaan mene päähenkilömme osalta ihan niin kuin hän oli itse kuvitellut: poika häpäistään koko kansan edessä ja ulkomuotonsa takia saa osakseen pilkkaa. Tyttö kuitenkin pelastaa poikaparan ja puolustaa tätä. Poika tietysti rakastuu korviaan myöten tyttöön. Mutta toisin kuin useimmissa saduissa, tyttö ei rakastu poikaan, vaan komeaan sotilaaseen. Lopuksi tyttö ja sotilas saavat toisensa ja poika katsoo vierestä heidän onneaan. Poika kuitenkin saavuttaa myös itse jotain: Hän saa uusia ystäviä ja ihmiset muuttavat käsitystään hänestä.

Tämä on yksi ehdottomista lemppareistani! Ja ehkä myös todenmukaisin. Siksi en koe tarpeelliseksi selitellä sitä juurikaan. Näinhän se oikeassa elämässäkin menisi. Jos tämä olisi ollut ihan todella perinteinen satu ja noudattanut sen kaavaa, tyttöhän olisi rakastunut pojan hyvään sydämeen ja unohtanut machoilevan sotilaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan pojasta tuli tytölle vain ystävä. Aika surullista. Tosin tässä tarinassa (kuten ei oikein missään Disney-sadussa) ole kysymys rakkaudesta. Tai se ei ole sen pääteema. Tämäkin satu kertoo enemmän erilaisuudesta ja ennakkoluuloista ja -asenteista. Sellaisenahan se on onnistunut, mutta rakkaustarinana se on kuitenkin surullinen. Tämä nyt hieman poikkesi aiheesta, mutta kuten sanottu, tarina on rakkaustarinansa osalta aika todellinen; näin monille käy. Mikä siinä sotilaassa sitten muka niin veti puoleensa?

Hercules

Siinähän Zeuksen poika muutetaan ihmiseksi vauvana, ja kun poika kuulee olevansa jumala, hän haluaan sankariksi, jotta pääsisi asumaan vanhempiensa kanssa Olympos-vuorelle. Sankaruuden tiimellyksessä poika kuitenkin rakastuu tyttöön. Kuolevaiseen, tavalliseen tyttöön. Kun poika lopulta on oikea sankari, ja pääsisi jumalten pariin, hän kuitenkin valitsee kuolevaisen elämän, jotta saisi olla rakastettunsa kanssa, sillä vain jumalat saavat elää Olympos-vuorella.

Ah, tällaisia sankaritarinoita tarvitaan todellisuuteen lisää! Haluan toki uskoa, että niitä löytyy, ja varmasti löytyykin, eihän aina tarvitse olla kysymys elämästä ja kuolemasta. Ensin ajattelin kirjoittaa, että missä nämä kaikki sankarit piileksivät, ja missä he päivänsä kuluttavat, mutta nyt tarkemmin ajatellen, tämäkin tarina pitää paikkaansa tällaisenaan, eikä se tarvitse mitään ironiaa. Kuka muu olisi sankari, kuin isä tai äiti, joka tekee pitkää työpäivää elättääkseen perheensä, ja tinkii omista tarpeistaan, jotta saisi muut onnellisiksi. Sehän on sankaruutta, jos mikä! Hatunnosto näille sankareille. Heitä on enemmän, kuin osaa kuvitellakaan. Ja kiitos myös oman perheeni sankareille! <3

Matka alkaa!

Hyvää iltaa, hyvät lukijat (jos teitä on)!

Olen päättänyt alkaa etsiä rakkautta!

Tällainen pieni missio tuli tässä illantunteina mieleeni, ja ajattelin, että matka olisi paljon hauskempi, jos sen jakaisi muiden kanssa. Ystäväni ja läheiseni eivät toki tästä blogista mitään tiedä, sillä sehän olisi säälittävää. Toivoisin kuitenkin saavani jokusen ihmispolon seuraamaan matkaani, sillä hauskat hetket ovat hauskoja vasta sitten, kun ne saa jakaa jonkun kanssa, ja pettymykset helpottavat vasta, kun ne on jaettu jonkun kanssa. Molempia on varmasti luvassa! Varoituksen sana vielä, sillä tämä matka saattaa olla (ja todennäköisesti onkin) erittäin pitkä ja kivinen, ja sen varrella vuodatetaan luultavasti myös runsaasti verta, hikeä ja kyyneiliä. Jos eritteet eivät pelota, eikä muutama vesikello jalkapohjissa hidasta vauhtia, aloitetaan etsimään Sinkkutytölle sulhasta!

Nuoresta iästäni huolimatta olen jo jonkin aikaa katsellut vierestä, kun yksi kerrallaan ystäväni alkavat seurustella, menevät kihloihin, naimisiin ja saavat lapsia. Ja Facebookista luen lähes päivittäin, kuinka joku on parisuhteessa henkilön X kanssa. Olen koko sydämestäni äärettömän onnellinen heidän puolestaan, ja toivon heille kaikkea hyvää. Heistä jokainen ansaitsee parhaan tulevaisuuden ja kaiken onnen, jota maa päällään kantaa, mutta silti mielessäni on yksi kysymys: Millon on minun vuoroni?

Olenko siis kateellinen heille? Rehelliesti sanoen: Voi kyllä olen. Vaikka en sitä muille sanokaan. Sanon olevani tyytyväinen, kun saan itse päättää kaikesta ja saan tehdä mitä haluan, milloin haluan ja miten haluan, mutta kuitenkin minäkin haluan olla kuten ystäväni, nimittäin onnellinen. Ja tavallaan olenkin: minulla on ihana perhe, mahtavia ystäviä, kiva koti, mukava opiskelupaikka, ja työ, josta pidän todella paljon, mutta kuitenkin jotain puuttu. Jotain ihanaa, joka tuntuisi vatsanpohjassa, sekoittaisi hyvällä tavalla pään, saisi hymyilemään mielipuolisesti, saisi tuntemaan itseni äärettömän onnelliseksi ja jonka puolesta olisin valmis taistelemaan kuolemaan asti. Se puuttuu. (Enkä tarkoittanut mitään nautintoaineita, vaikka joku niin saattoi ajatella :D) Olen kuitenkin katsellut sivusta niin monen parisuhteen alkua ja keskikohtaa (ja myös joidenkin loppua), että tiedän, ettei se mitään ruusuilla tanssimista ole, mutta jos välillä ei tunnu pahalta, eivät ne hyvätkään päivät tuntuisi niin hyviltä. Tai näin ainakin haluan uskotella itselleni.

Usein mietin, miksi kukaan ei illalla lähetä minulle tekstiviestiä, jossa toivottaa hyvää yötä, ja sanoo ajattelevansa minua. Miksi kukaan ei soita ja sano, että soitti vain, koska oli kuolla ikävään, ja halusi kuulla ääneni? Miksi minulle ei osteta naistenpäivänä ruusuja ja viedä elokuviin? Miksi kukaan ei halaa minua tiukasti ja sano "Rakastan sinua"? Mitä vikaa minussa on? Mitä teen väärin? Millainen pitäisi olla tai millainen ei? Mitä pitäisi sanoa? Pitäisikö sanoa mitään? Pitäisikö olla kauniimpi? Laihempi? Hiljaisempi? Äänekkäämpi? Vai kelpaisinkohan jollekulle ihan tällaisenaan? Äänekkäänä, itsepäisenä, vähän ylipainoisena, usein meikittömänä, epämusikaalisena, piirustustaidottomana, lapsirakkaana, hevoshulluna, kokkaustaidottomana ja siivousvihaajana?

En kuitenkaan tullut tänne vain kertomaan, kuinka huonosti asiat rakkausrintamalla ovat. Tai oikeastaan, elämässäni ei taida edes nyt olla rakkausrintamaa! Mutta mistä sitä sitten alottaisi? Laihdutuskuuri? Kampaaja? Uusia vaatteita? Baariin? Missä rakkauden ylipäätään tapaa? Kertokaahan, rakkaat ihmiset, missä ja miten olette rakkautenne tavanneet! On ehkä hyvä lähteä liikkeelle siitä, että kuuntelee kokeneempia, ja ottaa heiltä jotain onkeensa :)