10 vuoden kuluttua?

Tervehdys taas!

Olen taas oikein ajan kanssa jouluna mietiskellyt tulevaisuuttani. Tällä kertaa ihan hyvillä mielin, vaikka tällaisesta touhusta yleensä vain masentuu. Multa tässä taannoin kyseltiin, missä haluaisin olla kymmenen vuoden kuluttua, enkä oikein osannut vastata. Olen silloin pian 30-vuotias, ja nyt asiaa tovin pohdiskelleena, olen ajatellut jotain tänsorttista, kiitos:

Uusi vuosi 2022-2023

”Äiti” kuulen hennon äänen sanovan ja kiipeävän sängylle. Raotan silmiäni, ja toivotan hyvää huomenta tyttärelleni. Tyttö hymyilee aurinkoista hymyään ja hänen ruskeat silmänsä tuikkivat. Hän on syötävän suloinen vaaleanpunaisessa pyjamassaan ja mustissa kiharissa hiuksissaan. Tunnen, kuinka onni läikähtää sisälläni, ja hymyilen takaisin.

”Dad, wake up!” tyttö sanoo isälleen ja tuuppaa tätä hellästi. Isäkin raottaa silmiään ja antaa suukon tyttärensä poskelle. Taas läikähtää. Seinän takaa kuuluu vähän kolinaa, kun pienillä jaloilla potkitaan seinää. Se on sen merkki, että toinenkin kaksosista on herännyt. Kolisee lisää ja sen perään kuuluu itkua. Tippuiko tyttö sängystä? Olen nousemassa, mutta ison vauvavatsan ja vähän kipeytyneen selän kanssa se tuottaa vaikeuksia.

”I go” mieheni sanoo, ja nousee sängystä. Seinän takaa kuuluu puhetta, mutta sanoista ei saa selvää. Itku loppuu. Katson kelloa: 06.30.

          Helmi, aikaisemmin herännyt kaksonen, tulee kainalooni ja silittelee vatsaani. Hän on mietteliään näköinen ja kysyy, koska vauva syntyy. Vastaan, että muutaman kuukauden kuluttua. Tytöt odottavat jo kovasti pikkuveljen tai -siskon syntymää, ja ovatkin useamman kerran päivässä silittelemässä vatsaa ja jutustelemassa vauvalle mukavia.

          Pian mieheni palaa makuuhuoneeseen sylissään uninen Lempi. Lempillä on kainalossaan iso keltainen apinapehmolelu, Lola nimeltään. He tulevat kaikki kolme sänkyyn, ja tytöt alkavat leikkiä Lolalla. He puhuvat sekaisin suomea ja englantia. Hupsut tytöt. Katsomme toisiamme, mieheni ja minä, ja hymyilemme. Hän ottaa minua kädestä kiinni ja sanoo äänettömästi ”I love you”.  Vastaan viitoen ”Minäkin sinua”.

         Loikoilemme koko perhe hetken sängyllä katsellen kummallisia lastenohjelmia, kunnes pitää nousta ylös ja alkaa valmistella illan juhlia. Me olimme tänä vuonna päättäneet järjestää sukulaisille ja ystäville uuden vuoden juhlat. Osa mieheni perheestä oli tullut jo jouluksi Suomeen, ja loput olivat tulleet edellispäivänä. Mieheni sisko tyttärensä kanssa nukkuu vierashuoneessa yläkerrassa, loput ovat majoittuneet vierailun ajaksi hotelliin.

         Päivä kuluu nopeasti, vähän liiankin. Tuntuu, että puolet asioista on vielä tekemättä, kun on enää pari tuntia vieraiden saapumiseen. Se on aina ollut ongelmani: ajankäyttö. Olin aina myöhässä. Kaikki leipomukset ja ruuat ovat kuitenkin ajoissa valmiita. Koko perhe on juuri puettu juhlatamineisiin, kun ensimmäiset vieraat porhaltavat eteiseen.

”Hyvää uutta vuotta!” huutavat vanhempani ulko-ovelta ja yrittävät mahtua pieneen eteiseen, johon kaksoset ovat jo ehtineen mummua ja pappaa vastaan. Hetken kuluttua kaikki vieraat ovatkin jo paikalla, ja juhlat saattavat alkaa.

          Suureen olohuoneeseen ja ruokailuhuoneeseen on saatu mahtumaan kaikki paikallaolijat. Etukäteen vähän jännitin juhlia, ja sitä, miten kaikki tulevat toimeen ja mahtuvat meille, mutta kaikki näyttää hyvältä. Katselen ovensuulta olohuoneeseen ja ruokailuhuoneeseen, jossa elämäni tärkeimmät lapset ja aikuiset ovat. Kuuluu puheensorinaa: suomea ja englantia, ja jotain siltä väliltä. Ihmiset näyttävät tyytyväisiltä ja tunnelma on mukava. Tunnen vauvan potkivan. Sisälläni läikähtää jälleen, enkä voi muuta, kuin hymyillä.

          Pujottelen ihmisten lomitse kohti vanhoja työkavereitani, ja matkalla mieheni ja minun katseet kohtaavat. Hän hymyilee ja vinkkaa minulle silmää onnistuneiden juhlien merkiksi ja sisälläni läikähtää taas kerran. En tiedä, johtuuko se hormoneista, liiallisesta sokerin syömisestä vai ihan vain näistä ihmisistä ympärilläni, mutta en välitä siitä, sillä tunne on ihana, ja saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi ja äärettömän onnekkaaksi. Mitä niin hyvää olenkaan tehnyt, että olen tämän kaiken ansainnut?”

Tapaus: Kahvinkaatajamies

Nyt on tapahtunut ihme! Pieni sellainen, mutta kuitenkin! Olen ihastunut! Ja voin kertoa, että tätä tapahtuu ääääärimmäisen harvoin. Kerron nopeasti, sillä kello on hullun paljon:

Olin siis kaverin kanssa sopinut, että tapaamme eräässä kahvilassa koulun jälkeen. Oli ollut huono päivä, ja toivoin saavani purkaa tuntemuksiani kaverilleni. Istuskelin kaakaomukin kanssa aikani, kun tuli viesti, että hän ei pääsekään. Olin entistäkin kiukkuisempi. Lähes muristen ja savu korvista nousten, puin takin ja lähdin kiikuttamaan puolillaan olevaa kaakaomukiani palautuspisteelle. 

Sitten kaikki tapahtui niin nopeasti, etten oikein tiedä, mitä edes tapahtui, mutta jotenkin näin se meni:

Tunsin jonkun törmäävän minuun, ja sitten tunsin jonkun kahvit housuillani, omat kaakaoni myös. Kahvi oli kuuma, ja teki mieli kiljua.

"Anteeks kauheesti! Mä en nähny sua yhtään, ku katoin taakseni" sanoi ihana ja matala miesääni. Nostin katseeni housuistani mieheen. Mies oli komea!

"Ei tässä mitään. Vähän kuumaa vaan." Valehtelin, ja yritin peittää sitä, että jalkaani poltti hullun lailla. Kaikki katoisvat. Nolotti. Päivä oli pilalla, eikä tämä juuri pelastanut sitä. Päinvastoin. Jos mies olisi ollut vähemmän viehättävä, olisin varmaankin pamauttanut laukulla tätä mahaan. Se saattoi näkyä.

"Anteeks, oikeesti. Voin kyllä ostaa sulle toisen kahvin!" Ääni oli jopa hieman hätääntynyt. Miehellä oli kaksi tai kolme kaveria ovensuussa. He naureskelivat. Ajattelin, että he nauroivat minua painoni ja ihan koko tilanteen vuoksi. Aloin lähes itkeä.

"Ei tarvi. Olin just lähdössä." Laitoin mukini tiskille, ja taakseni katsomatta porhalsin suorinta tietä bussipysäkille. 

No, seuraavana päivänä juttu jo ehkä nauratti. Ei kuitenkaan naurattanut kauaa, sillä reilun viikon kuluttua olin ihan rauhassa kaupassa, kun joku sanoo: "Moi". Ääni on tuttu ja siihen liittyy huonoja fiboja: Kahvinkaatajamies. Hetken jo ajattelen leikkiväni kuuroa, kunnes tajuan, että hän kuuli minun jo puhuvan. 

"Moi" sanon.

"Tota.. Mitäs sä täällä?" Katsomme kumpikin ostoskorianí, jossa on monta purkkia ananasta, tölkki maitoa ja rasiallinen jauhelihaa.

"Ostan ruokaa" sanon töksösti, ehkä epäkohteliaasti. Heti kadutti, sillä taas tajusin, kuinka komea hän oli.

"Nii, joo. Samoin" hän hymyili ja näytti mehupurkkia, jota roikotti kädessään. Hetken oli todella kiusallinen hiljaisuus.

"Oon Lauri" Lauri sanoi, ja ojensi kättään. Ojensin omani, ja kerroin nimeni. "Jännä nimi" Lauri kommentoi ja hymyili. Olipas siinä ihana hymy, ajattelin ja hymyilin takaisin. "Tai siis tosi kiva nimi" hän korjasi ja oli vähän vaivaantuneen oloinen. "Joo, ja sori se viime kerta vielä. Mä en oikeesti nähny sua yhtään".

"Ei mitään. Semmosta sattuu. Kaikki hyvin" vakuuttelin.

"Voin kyllä ostaa sulle uuden kahvin joskus" Lauri lupaili. 

"Se oli kyllä kaakao, mä en juo kahvia" korjasin heti. Ja taas tulin katuma päälle, mitä oikein möläyttelin.

"Kaakao sit" Lauri nauroi. Puhelimeni alkoi soida. Voi, ei!

"Vastaa vaan. Munki pitää mennä. Törmäillään" sanoi Lauri, heilautti kättään, hymyili ihanasti ja hävisin hyllyn taakse. Jäin tuijoittamaan puhelintani ja hyllynkulmaa, jonka taakse mies meni. Olin niin sekaisin, etten edes muista, katsoinko kuka soitti. Kuitenkin vastasin puhelimeeni.

"Teemu täältä DNA:lta soittelee. Onko paha paikka?" Olisin taas voinut kirkua. En kuitenkaan viitsinyt, joten löin vain Teemulle luurin korvaan.

Tälläinen tapaus. En ole voinut olla ajattelematta tätä. Mutta miten muka hän kiinnostuisi minusta? Sellainen hurmuri saisi kenet vain! En oikein tiedä, mitä ajatella koko asiasta. Apua! Vähän ristiriitainen olo. Ääääääää! Iiiiiii! Öööööö!