Olin siis kaverin kanssa sopinut, että tapaamme eräässä kahvilassa koulun jälkeen. Oli ollut huono päivä, ja toivoin saavani purkaa tuntemuksiani kaverilleni. Istuskelin kaakaomukin kanssa aikani, kun tuli viesti, että hän ei pääsekään. Olin entistäkin kiukkuisempi. Lähes muristen ja savu korvista nousten, puin takin ja lähdin kiikuttamaan puolillaan olevaa kaakaomukiani palautuspisteelle.
Sitten kaikki tapahtui niin nopeasti, etten oikein tiedä, mitä edes tapahtui, mutta jotenkin näin se meni:
Tunsin jonkun törmäävän minuun, ja sitten tunsin jonkun kahvit housuillani, omat kaakaoni myös. Kahvi oli kuuma, ja teki mieli kiljua.
"Anteeks kauheesti! Mä en nähny sua yhtään, ku katoin taakseni" sanoi ihana ja matala miesääni. Nostin katseeni housuistani mieheen. Mies oli komea!
"Ei tässä mitään. Vähän kuumaa vaan." Valehtelin, ja yritin peittää sitä, että jalkaani poltti hullun lailla. Kaikki katoisvat. Nolotti. Päivä oli pilalla, eikä tämä juuri pelastanut sitä. Päinvastoin. Jos mies olisi ollut vähemmän viehättävä, olisin varmaankin pamauttanut laukulla tätä mahaan. Se saattoi näkyä.
"Anteeks, oikeesti. Voin kyllä ostaa sulle toisen kahvin!" Ääni oli jopa hieman hätääntynyt. Miehellä oli kaksi tai kolme kaveria ovensuussa. He naureskelivat. Ajattelin, että he nauroivat minua painoni ja ihan koko tilanteen vuoksi. Aloin lähes itkeä.
"Ei tarvi. Olin just lähdössä." Laitoin mukini tiskille, ja taakseni katsomatta porhalsin suorinta tietä bussipysäkille.
No, seuraavana päivänä juttu jo ehkä nauratti. Ei kuitenkaan naurattanut kauaa, sillä reilun viikon kuluttua olin ihan rauhassa kaupassa, kun joku sanoo: "Moi". Ääni on tuttu ja siihen liittyy huonoja fiboja: Kahvinkaatajamies. Hetken jo ajattelen leikkiväni kuuroa, kunnes tajuan, että hän kuuli minun jo puhuvan.
"Moi" sanon.
"Tota.. Mitäs sä täällä?" Katsomme kumpikin ostoskorianí, jossa on monta purkkia ananasta, tölkki maitoa ja rasiallinen jauhelihaa.
"Ostan ruokaa" sanon töksösti, ehkä epäkohteliaasti. Heti kadutti, sillä taas tajusin, kuinka komea hän oli.
"Nii, joo. Samoin" hän hymyili ja näytti mehupurkkia, jota roikotti kädessään. Hetken oli todella kiusallinen hiljaisuus.
"Oon Lauri" Lauri sanoi, ja ojensi kättään. Ojensin omani, ja kerroin nimeni. "Jännä nimi" Lauri kommentoi ja hymyili. Olipas siinä ihana hymy, ajattelin ja hymyilin takaisin. "Tai siis tosi kiva nimi" hän korjasi ja oli vähän vaivaantuneen oloinen. "Joo, ja sori se viime kerta vielä. Mä en oikeesti nähny sua yhtään".
"Ei mitään. Semmosta sattuu. Kaikki hyvin" vakuuttelin.
"Voin kyllä ostaa sulle uuden kahvin joskus" Lauri lupaili.
"Se oli kyllä kaakao, mä en juo kahvia" korjasin heti. Ja taas tulin katuma päälle, mitä oikein möläyttelin.
"Kaakao sit" Lauri nauroi. Puhelimeni alkoi soida. Voi, ei!
"Vastaa vaan. Munki pitää mennä. Törmäillään" sanoi Lauri, heilautti kättään, hymyili ihanasti ja hävisin hyllyn taakse. Jäin tuijoittamaan puhelintani ja hyllynkulmaa, jonka taakse mies meni. Olin niin sekaisin, etten edes muista, katsoinko kuka soitti. Kuitenkin vastasin puhelimeeni.
"Teemu täältä DNA:lta soittelee. Onko paha paikka?" Olisin taas voinut kirkua. En kuitenkaan viitsinyt, joten löin vain Teemulle luurin korvaan.
Tälläinen tapaus. En ole voinut olla ajattelematta tätä. Mutta miten muka hän kiinnostuisi minusta? Sellainen hurmuri saisi kenet vain! En oikein tiedä, mitä ajatella koko asiasta. Apua! Vähän ristiriitainen olo. Ääääääää! Iiiiiii! Öööööö!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti