Elämästä

Kylläpäs elämässä taas tapahtuu (paitsi omassani): nyt on taas yksi ystävä saatettu avioliiton satamaan ja seuraava hyvin pian. Kolme ystävääni on tässä lähiaikoina saaneet vauvat ja yksi saa melko pian!

Tai tapahtuuhan omassa elämässänikin paljon. Se kaikki vain töissä! Nytkin pitkä työputki saa kahden päivän vapaan, jonka jälkeen mennään taas! Huh! 

Työskentelen siis sosiaali- ja terveysalalla ja olen huomannut etenkin lasten ja vanhusten luulevan, että olen naimisissa, tai vähintäänkin kihloissa. Eräskin pikkupoika järkyttyi, kun kerroin, etten ole naimisissa, eikä minulla ole lapsia. Usein kuulen kysymyksen, että miksei sinulla ole sormusta vasemmassa nimettömässä. Toinen suosittu toteamus on, että kyllähän tuollaisella tytöllä mies pitäisi olla. Niin tosiaan. Mitä tällaisiin sitten vastaa? Yleensä naurahdan ja yritän vaihtaa puheenaihetta tai vastaan jotain ympäripyöreää. Yksi hyväksi havaittu toteamus on, ettei minulla ole sellaiseen aikaa, mikä on myös kyllä jossain määrin totta. 

Onko tosiaan sitten niin, että olen sinkku, koska teen paljon töitä? Onko työ tosiaan syypää, ainakin osittain? Valitsemallani alalla, kun miestyöntekijät ovat harvassa. Olen nyt kesällä kolmessa työpaikassa ja niistä kahdessa on miehiä. Toisessa tosin vain yksi. Kaikki alallani tapaamat miehet (kahta lukuun ottamatta) ovat olleet todella mukavia ja hyviä tyyppejä, joten ehkä töistäkin se oikea voisi löytyä. Minun tapauksessani se käy ehkä vain vähän epätodennäköisemmin, kuin esimerkiksi turvallisuusalalla työskentelevällä kaverillani. Syksyllä työtahti onneksi vähän helpottaa, joten saa nähdä, miten sitten käy. Ulkomaillekin olisi tarkoitus lähteä! :)

En kuitenkaan halua syyttää tästä tilanteesta työtäni, sillä rakastan sitä! Työskentelen juuri siellä, missä tunnen oloni hyväksi ja tarpeelliseksi. Ja olen vielä hyvä työssäni. Tämä kuulostaa kliseltä, ja sitä se kai onkin, mutta se on samalla niin totta. Joskus puhuin työkaverini kanssa, ja pohdimme, että miksi laitoshoidossa olevia omaisia käydään tapaamassa niin harvoin. Tosia ei ikinä. Tämä ei ole vitsi: Toisia ei käydä tervehtimässä koskaan. Mietin silloin ääneen, että rakastaako heitä kukaan, johon työkaverini vastani hienosti: Kuka heitä rakastaisi ellemme me?

Tämän bloggauksen piti kertoa jostain ihan muusta, mutta säästän sen toiseen kertaan, sillä oli todella hyvä ajatella näitä työasioita vähän tältäkin kantilta.

Täytyykin tässä loppukevennykseksi kertoa muutama ihana ja hauska elämänviisaus, joita olen töissä kuullut eri asiakasryhmien suusta:

Asiakas: Onko sulla lapsia?

Minä: Ei ole.

A: Miksei?

M: Ei ole ollut oikein aikaa.

A: No, mutta eihän se oo, kun tunnin homma!

M: Mitä luulet, miltä tuntuu olla rakastunut.

A: Varmaan halipulalta..

A: Onko sulla miestä?

M: Ei ole. Mitenkäs sulla?

A: No, ei, kun en käy muualla, kun seurakunnassa, ja siellä näyttää kaikki miehet samalta.

A: Millon meet naimisiin?

M: No, enpä tiedä, en ihan vielä.

A: Niin, siihen tarvitaan ensin poikaystävä.

M: Totta.

A: Mutta mistä niitä oikein sitten saa?

M: En tiedä, mutta sitten, kun keksit, kerro mullekin.

A: Nyt mä keksin: RYHMIKSESTÄ!