Olen pohdiskellut sekä yksin, että parin ystäväni kanssa,
onko kukaan koskaan tarpeeksi hyvä poika/tyttöystävä omalle ystävälle.
Luulenpa, että ei. Ainakaan aluksi. Sillä seurusteleminen muuttaa ystävyyttä.
Aina ei edes huomattavan paljoa, mutta silti.
Itse tunnen ystävieni kullanmuruja loppujen lopuksi hyvin
huonosti. Facebookin välityksellä lähinnä ja ystävieni omien juttujen
perusteella, mikä tietysti on kovin puolueellista. Olenhan minä toki heitä
tavannutkin, mutta en tunne heitä juuri lainkaan..
Sellaiset ystävät, joita olen tuntenut lapsesta asti, tai
ainakin ennen heidän pariutumistaan, ovat kinkkinen juttu. Vaikka he eivät
pohjimmiltaan ihmisinä muutu miksikään seurustelemaan alettuaan, jokin heissä
muuttuu kuitenkin. Se on ihan väistämätöntä. Ja ymmärtäähän sen. Onhan oman kullan löytäminen kaikin puolin
ihana asia! Se vain tuntuu vähän ikävältä näin seurustelemattoman näkökulmasta.
Seurustelun alkuhuuma on sitä ärsyttävintä aikaa, joka
onneksi menee pian ohi. Puhelin piippaa tekstiviestin merkkiääntä kymmenen
sekunnin välein, ja toiselle puhelimeen puhuessa ääni muuttuu täysin
erilaiseksi. Niissä tapauksissa joskus mietin, että en itse ikinä halua
lässyttää puhelimeen kuin pikkulapselle – etenkään, jos langan toisessa päässä
on poikaystäväni. Se kuulostaa ihan kamalalta, ja tunnen kamalaa myötähäpeää
näitä poloisia kohtaan. Thank, God, se kuitenkin on ohimenevää! Kuunnellessani
taannoin tuota edellä mainittua puhelimeen lässytystä järkyttävää
örinä/räminämusiikkia kuuntelevan ystäväni suusta, ajattelin, että kyllä
rakkauden pitää sitten olla ihmeellinen asia, kun saa pään noin sekaisin.
Tämän vaiheen jälkeen alkaa onneksi tasaisempi vaihe, johon
kuuluu hyvin useissa tapauksissa uudesta poika/tyttöystävästä jatkuva puhuminen. Oli puhe sitten kalliokiipeilystä tai
höyryvetureista, uudesta rakkaasta tulee aina jokin juttu mieleen, joka pitää
ehdottomasti kertoa ääneen. Se on ihmeellistä. Ja rasittavaa. Olenkin erään
sinkkuystäväni kanssa tehnyt sopimuksen, että mikäli meissä kummassakaan alkaa
tällaisia oireita koskaan esiintyä, toinen huomauttaa heti. Tietysti on mukava
kuulla juttuja kaverin rakkaudenkohteesta, mutta liika on liikaa. Niin se vain
on.
On myös heitä, jotka eivät koskaan ikinä milloinkaan sanallakaan puhu
sydänkäpysestään. Syytä moiseen en osaa sanoa. Olen vain huomannut näitäkin
olevan. Nyt, kun tarkemmin alan miettiä, minulla on pari kaveria, joiden
poikaystävien nimiä en edes tiedä. Olen joskus sivulauseessa kuullut, että ”Lähdemme
juhannuksena Lappiin, sillä poikaystäväni veli asuu siellä”. Siihen mennessä en
edes tiennyt kaverillani olevan poikaystävää. No, jos joku haluaa pitää sen
asian omana tietonaan, asia ei minulle sen enempää kuulu.
Se, mikä ihmisissä vetää toisiaan puoleensa on mysteeri.
Useamman ystäväni kohdalla minun on pitänyt todeta, että enpä olisi uskonut
hänen valitsevan sellaista kumppania. Ja aluksi pari onkin tuntunut kerta
kaikkiaan epäsopivalta. Ajan kuluessa ajatukseen kuitenkin tottuu, eikä parin
erilaisuus tunnu enää niin ihmeelliseltä. Mietin vain, että mikä saa kaksi
täysin erilaista ihmistä kiinnostumaan toisistaan? Siihen ei taida edes
vastausta olla.
Ihmiset ovat tietysti erilaisia ja heissä näkyy asiat eri
tavalla. Eikä seurustelu muuta kaikkia samalla tavalla. Toivoisin vain, että
seurustelemaan alkavat ihmiset eivät unohtaisi ystäviään, ja kaiken sen
rakkaushuuman keskellä löytäisivät silloin tällöin vähän aikaa myös vanhoille
ystävilleen.
Ja nyt rukoilen, ettei kukaan seurusteleva henkilö loukkaantunut
tästä kirjoituksesta. Rakkaus on ihana asia ja toivon kaikkien löytävän
itselleen sen sopivimman ja lutusimman mussukan kainaloonsa. Tämä on vain
kateellisen juhannusheilattoman sinkkutytön katkeraa höpinää.
Hyvää loppujuhannusta kaikille!
Ps. Toivotaan, että juhannustaiat toimivat tällä kertaa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti