Mistä rakkauden löytää?

Kysyin viimeksi teiltä, mistä olette rakkaanne löytäneet, mutta jäin pohtimaan asiaa myös itse. Rakkaudenhan voi löytää mistä vain: lähikaupasta, kirjastosta, koulusta, töistä, naapurista. Mistä vain! Pohdiskelinkin itsekseni, mitkä ovat elokuvien ja kirjojen tavallisimmat kohtaamispaikat, ja miten ne oikeassa elämässä toimisivat. Tässä on muutamia esimerkkejä Disney-elokuvien ja -kirjojen rakkaustarinoista siirrettynä todellisuuteen. Nauttikaahan! ;)

Prinsessa Ruusunen

Luin viisivuotiaalle hoitolapselleni satua Prinsessa Ruususesta (Walt Disney, 1976), enkä voinut olla nauramatta äänen, kun Prinssi ryntää uteliaana linnantorniin koko linnanväen uinuttua 100 vuotta iätöntä unta, ja nähdessään kauniin tytön nukkuvan sängyllä, hän muitta mutkitta suutelee tätä. Prinsessa herää ja onnesta soikeana pari menee Kuninkaan puheille. Kuningas haluaa kiittää Prinssiä, kun tämä on pelastanut Ruususen ja lupaa Prinssille lahjaksi, mitä ikinä tämä haluaakaan. (Tässä versiossa nuoripari ei tunne toisiaan entuudestaan; he eivät ole tavanneet metsässä eivätkä edes unessa.) Prinssi sanoo, että kaikki, mitä hän haluaa, on saada Ruusunen vaimokseen. Kuningas tietysti suostuu, ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Haluan nyt sanoa, että vaikka Prinsessa Ruusunen on oikeasti yksi maailman kauneimpia satuja, on siinä silti muutamia epäkohtia. Ensinnäkin: Jos joku todella ryntäisi suutelemaan nukkuvaa tyttöä, tulisi siitä luultavasti enemmin rikossyyte kuin häät. Ja kuinka monen tytön isä tässä tapauksessa antaisi tyttärensä ventovieraalle miehelle vaimoksi noin vain? Tunnettuaan noin viisi minuuttia! None. Olen ymmärtänyt, että usein siinä menee useampia vuosia, ja silti tuntuu isäukoilla olevan jotain vävykokelaita vastaan. Toiseksi: Jos on menossa naimisiin, harvan naisen isä siitä tänä päivänä päättää. Thank God, sillä tiedän monia, jotka olisivat hypänneet kaivoon, jos olisivat antaneet isiensä päättää poikaystävänsä.

Aladdin

Tämäkin tarina on varmasti monille tuttu: Siinä köyhä katupoika, jolla on apina lemmikkinä, rakastuu palatsista karanneeseen prinsessaan, jota useat prinssit ovat käyneet kosimassa, mutta ketään ei prinsessa kelpuuta. Monen mutkan kautta poika saa lampunhengeltä kolme toivomusta. Hän käyttää ensimmäisen toiveistaan, ja haluaa olla prinssi, jotta saisi pyytää aiemmin tapaamaansa prinsessaa vaimokseen, sillä prinsessa saa naida vain prinssin. Valeprinssinä poika sitten saapuu näyttävästi palatsiin ja kosii prinsessaa. Prinsessa ei lämpene, mutta eräänä yönä poika vie prinsessaan taikamatolla ajelulle. Prinsessa tunnistaa prinssin pojaksi, jonka tapasi paettuaan palatsista. Poika ei kuitenkaan tunnusta olevansa vain köyhä katupoika, vaan valehtelee silmät ja suut täyteen sanoen, että silloin tällöin hän vain pukeutuu köyhäksi paetakseen palatsista. Jonkin ajan kuluttua prinsessa rakastuu poikaan, ja poika tajuaa, ettei voi enää teeskennellä olevansa jotain muuta kuin on. Nähdessään, miten paljon prinsessa kuitenkin poikaa rakastaa, sulttaani muuttaa maan lakeja, niin että tästä lähtien prinsessa voi naida sen, joka prinsessasta on sen arvoinen.

Miltä tällainen tarina näyttäisi todellisuudessa? (No, ainakaan valeprinssit eivät tule yllätyksenä valehoitajien ja -lääkäreiden jälkeen!) Luultavasti tarina saisi lopun jo ennen, kuin ehtisi kunnolla alkaakaan, sillä poika, joka toivoo hengeltä toivomuksia ja uskoo olevansa prinssi, tai ainakin valehtelee olevansa sellainen, saisi pian diagnoosin: skitsofrenia tai patologinen valehtelu. Näin ollen tyttö ja poika tuskin koskaan kohtaisivat. Toisaalta tyttö vaikuttaa ehkä vähän narsistiselta, joten toisaalta siitähän voisi syntyä oikeinkin mehukas rakkaustarina: valehtelua ja itsekkyyttä. No, jokainen voi päättää itse, miten heidän käy!

Notre Damen kellonsoittaja

Tarinassa ruma ja epämuodostunut nuori mies asuu kellotornissa piilossa muilta ihmisiltä. Hän karkaa vasten isäntänsä, ilkeän miehen, käskyä torilla järjestettäviin juhliin. Siellä poika kohtaa kauniin ja eksoottisen tytön. Juhlat eivät kuitenkaan mene päähenkilömme osalta ihan niin kuin hän oli itse kuvitellut: poika häpäistään koko kansan edessä ja ulkomuotonsa takia saa osakseen pilkkaa. Tyttö kuitenkin pelastaa poikaparan ja puolustaa tätä. Poika tietysti rakastuu korviaan myöten tyttöön. Mutta toisin kuin useimmissa saduissa, tyttö ei rakastu poikaan, vaan komeaan sotilaaseen. Lopuksi tyttö ja sotilas saavat toisensa ja poika katsoo vierestä heidän onneaan. Poika kuitenkin saavuttaa myös itse jotain: Hän saa uusia ystäviä ja ihmiset muuttavat käsitystään hänestä.

Tämä on yksi ehdottomista lemppareistani! Ja ehkä myös todenmukaisin. Siksi en koe tarpeelliseksi selitellä sitä juurikaan. Näinhän se oikeassa elämässäkin menisi. Jos tämä olisi ollut ihan todella perinteinen satu ja noudattanut sen kaavaa, tyttöhän olisi rakastunut pojan hyvään sydämeen ja unohtanut machoilevan sotilaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan pojasta tuli tytölle vain ystävä. Aika surullista. Tosin tässä tarinassa (kuten ei oikein missään Disney-sadussa) ole kysymys rakkaudesta. Tai se ei ole sen pääteema. Tämäkin satu kertoo enemmän erilaisuudesta ja ennakkoluuloista ja -asenteista. Sellaisenahan se on onnistunut, mutta rakkaustarinana se on kuitenkin surullinen. Tämä nyt hieman poikkesi aiheesta, mutta kuten sanottu, tarina on rakkaustarinansa osalta aika todellinen; näin monille käy. Mikä siinä sotilaassa sitten muka niin veti puoleensa?

Hercules

Siinähän Zeuksen poika muutetaan ihmiseksi vauvana, ja kun poika kuulee olevansa jumala, hän haluaan sankariksi, jotta pääsisi asumaan vanhempiensa kanssa Olympos-vuorelle. Sankaruuden tiimellyksessä poika kuitenkin rakastuu tyttöön. Kuolevaiseen, tavalliseen tyttöön. Kun poika lopulta on oikea sankari, ja pääsisi jumalten pariin, hän kuitenkin valitsee kuolevaisen elämän, jotta saisi olla rakastettunsa kanssa, sillä vain jumalat saavat elää Olympos-vuorella.

Ah, tällaisia sankaritarinoita tarvitaan todellisuuteen lisää! Haluan toki uskoa, että niitä löytyy, ja varmasti löytyykin, eihän aina tarvitse olla kysymys elämästä ja kuolemasta. Ensin ajattelin kirjoittaa, että missä nämä kaikki sankarit piileksivät, ja missä he päivänsä kuluttavat, mutta nyt tarkemmin ajatellen, tämäkin tarina pitää paikkaansa tällaisenaan, eikä se tarvitse mitään ironiaa. Kuka muu olisi sankari, kuin isä tai äiti, joka tekee pitkää työpäivää elättääkseen perheensä, ja tinkii omista tarpeistaan, jotta saisi muut onnellisiksi. Sehän on sankaruutta, jos mikä! Hatunnosto näille sankareille. Heitä on enemmän, kuin osaa kuvitellakaan. Ja kiitos myös oman perheeni sankareille! <3