Hyvää iltaa, hyvät lukijat (jos teitä on)!
Olen päättänyt alkaa etsiä rakkautta!
Tällainen pieni missio tuli tässä illantunteina mieleeni, ja ajattelin, että matka olisi paljon hauskempi, jos sen jakaisi muiden kanssa. Ystäväni ja läheiseni eivät toki tästä blogista mitään tiedä, sillä sehän olisi säälittävää. Toivoisin kuitenkin saavani jokusen ihmispolon seuraamaan matkaani, sillä hauskat hetket ovat hauskoja vasta sitten, kun ne saa jakaa jonkun kanssa, ja pettymykset helpottavat vasta, kun ne on jaettu jonkun kanssa. Molempia on varmasti luvassa! Varoituksen sana vielä, sillä tämä matka saattaa olla (ja todennäköisesti onkin) erittäin pitkä ja kivinen, ja sen varrella vuodatetaan luultavasti myös runsaasti verta, hikeä ja kyyneiliä. Jos eritteet eivät pelota, eikä muutama vesikello jalkapohjissa hidasta vauhtia, aloitetaan etsimään Sinkkutytölle sulhasta!
Nuoresta iästäni huolimatta olen jo jonkin aikaa katsellut vierestä, kun yksi kerrallaan ystäväni alkavat seurustella, menevät kihloihin, naimisiin ja saavat lapsia. Ja Facebookista luen lähes päivittäin, kuinka joku on parisuhteessa henkilön X kanssa. Olen koko sydämestäni äärettömän onnellinen heidän puolestaan, ja toivon heille kaikkea hyvää. Heistä jokainen ansaitsee parhaan tulevaisuuden ja kaiken onnen, jota maa päällään kantaa, mutta silti mielessäni on yksi kysymys: Millon on minun vuoroni?
Olenko siis kateellinen heille? Rehelliesti sanoen: Voi kyllä olen. Vaikka en sitä muille sanokaan. Sanon olevani tyytyväinen, kun saan itse päättää kaikesta ja saan tehdä mitä haluan, milloin haluan ja miten haluan, mutta kuitenkin minäkin haluan olla kuten ystäväni, nimittäin onnellinen. Ja tavallaan olenkin: minulla on ihana perhe, mahtavia ystäviä, kiva koti, mukava opiskelupaikka, ja työ, josta pidän todella paljon, mutta kuitenkin jotain puuttu. Jotain ihanaa, joka tuntuisi vatsanpohjassa, sekoittaisi hyvällä tavalla pään, saisi hymyilemään mielipuolisesti, saisi tuntemaan itseni äärettömän onnelliseksi ja jonka puolesta olisin valmis taistelemaan kuolemaan asti. Se puuttuu. (Enkä tarkoittanut mitään nautintoaineita, vaikka joku niin saattoi ajatella :D) Olen kuitenkin katsellut sivusta niin monen parisuhteen alkua ja keskikohtaa (ja myös joidenkin loppua), että tiedän, ettei se mitään ruusuilla tanssimista ole, mutta jos välillä ei tunnu pahalta, eivät ne hyvätkään päivät tuntuisi niin hyviltä. Tai näin ainakin haluan uskotella itselleni.
Usein mietin, miksi kukaan ei illalla lähetä minulle tekstiviestiä, jossa toivottaa hyvää yötä, ja sanoo ajattelevansa minua. Miksi kukaan ei soita ja sano, että soitti vain, koska oli kuolla ikävään, ja halusi kuulla ääneni? Miksi minulle ei osteta naistenpäivänä ruusuja ja viedä elokuviin? Miksi kukaan ei halaa minua tiukasti ja sano "Rakastan sinua"? Mitä vikaa minussa on? Mitä teen väärin? Millainen pitäisi olla tai millainen ei? Mitä pitäisi sanoa? Pitäisikö sanoa mitään? Pitäisikö olla kauniimpi? Laihempi? Hiljaisempi? Äänekkäämpi? Vai kelpaisinkohan jollekulle ihan tällaisenaan? Äänekkäänä, itsepäisenä, vähän ylipainoisena, usein meikittömänä, epämusikaalisena, piirustustaidottomana, lapsirakkaana, hevoshulluna, kokkaustaidottomana ja siivousvihaajana?
En kuitenkaan tullut tänne vain kertomaan, kuinka huonosti asiat rakkausrintamalla ovat. Tai oikeastaan, elämässäni ei taida edes nyt olla rakkausrintamaa! Mutta mistä sitä sitten alottaisi? Laihdutuskuuri? Kampaaja? Uusia vaatteita? Baariin? Missä rakkauden ylipäätään tapaa? Kertokaahan, rakkaat ihmiset, missä ja miten olette rakkautenne tavanneet! On ehkä hyvä lähteä liikkeelle siitä, että kuuntelee kokeneempia, ja ottaa heiltä jotain onkeensa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti